Salamablogi

Erään aikakauden loppumisesta

27.01.2017 (Keikkapäiväkirjat, Sekalaista)

Hei ystävät.

Kuten tiedätte, yhtyeemme jäi lokakuussa 2016 määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Lokakuussa soitettujen taukoa edeltävien keikkojen jälkeen oli mielessä kirjoittaa kotisivuille jonkinnäköinen loppusummaus vuodesta 2016 ja fiiliksistä tauolle vetäytymisen jälkeen ylipäätään. Olo oli kuitenkin pitkään viimeisten keikkojen jälkeen melkoisen väsynyt ja tuntui paremmalta ja luontevammalta miettiä muita asioita kuin Ukkosmainetta.

Nyt vuoden 2017 ensimmäistä kuukautta elettäessä keikoista ja muista kuvioista on kulunut sen verran aikaa, että tuntuu sopivalta kirjoittaa ajatuksia auki. Todennäköisesti tämän tekstin kirjoittaminen on nyt myös helpompaa kuin se olisi ollut vaikkapa marraskuun alussa. Viimeisiin keikkoihin ynnä muuhun on saanut jo sen verran etäisyyttä, että niihin voi suhtautua objektiivisemmin.

Edellinen vuosi oli sanalla sanoen kummallinen ja siihen sisältyi tunteita äärilaidasta toiseen. Välillä voimat olivat koetuksella, välillä taas tuntui siltä ettei toivoisi joidenkin iltojen loppuvan koskaan.

Vuoden alkumetrit

Vuosi 2016 alkoi bändiasioiden suhteen hienosti. Tammikuussa alkanut Mesenaatti-kampanja eteni hämmentävällä vauhdilla heti alusta lähtien. Minimitavoite täyttyi jo ensimmäisen viikonlopun aikana ja tavoitesummakin saavutettiin reilusti ennen kampanjan loppua. Lopulta tavoitesumma ylittyi reilusti yli tuhannella eurolla.

Itse levynsä julkaisevalle yhtyeelle tämä oli tietenkin aivan tajuttoman hieno juttu: jo ennen levynjulkaisua oli tiedossa, että siitä päästäisiin omilleen ja jopa hieman voitolle. Taloudellisen helpotuksen lisäksi lämmitti suuresti se tieto, että siellä jossain on todella paljon ihmisiä jotka paitsi odottavat tulevaa levyä ovat myös valmiita maksamaan siitä. Ne ovat asioita, joista kumpikaan ei ole millään tapaa itsestäänselvyys tämän päivän musiikkibisneksessä.

Helmikuussa, Mesenaatti-kampanjan vielä ollessa käynnissä tulevan levyn avausraita Megaman II julkaistiin sekä digisinglenä että musiikkivideona. Biisi otettiin vastaan yli odotusten, Spotifyssa sille kertyi kuunteluita ennakkovauhtia ja näyttävä animaatiovideo keräsi myös kehuja.

Järjestyksessään kuudes täyspitkä levymme Ihan ok! julkaistiin maaliskuun puolivälissä, viikkoa ennen levynjulkistamiskiertueen alkua. Levynjulkkaripäivää juhlistettiin Hakaniemen Levykauppa Äxässä pullakahvien merkeissä. Soitin julkistamisjuhlan yhteydessä muutaman Ukkosmaine-biisin yksikseni yhtyetoverini sairastuttua pahasti juuri päivää ennen keikkaa.

Kevään keikat

Levynjulkistamiskiertueen keikat alkoivat pääsiäisviikonloppuna Joensuusta. Kerubissa oli upeat puitteet levynjulkistamiskeikan soittamiselle, keikan aluksi screenille heijastettiin Megaman II -musavideosta tehty kollaasi ja täysi sali oli innoissaan.

MegamanintroKerubi.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Joensuusta keikat jatkuivat muualle Suomeen, soitimme muun muassa Oulussa, Kuopiossa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä. Suurin osa paikoista oli täynnä, varsinaisesta yleisökadosta kärsittiin oikeastaan vain Järvenpäässä, jossa paikalle saapui vain parisenkymmentä henkeä. Keikka oli kuitenkin hyvä.

Kevään tunnelmaltaan paras keikka oli omissa kirjoissani Helsingin Korjaamolla huhtikuussa soitettu keikka. Klubikeikkojen lisäksi soitimme kevään aikana nipun yksityiskeikkoja. Mukana oli muun muassa hääkeikkoja sekä muita juhlia ja myös Mesenaatti-kampanjan kautta tilattuja olohuonekeikkoja. Yhteensä keikkoja kertyi muutaman kuukauden ajalle noin parikymmentä.

Soittohommia riitti ja kevät eteni kauniina mutta kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan. Alkoi ilmetä, että ainoa järkevä ratkaisu olisi pitää tauko yhtyetoiminnasta ja että sen tulisi olla mitaltaan määrittelemätön.

Päätös tuntui raskaalta mutta oikealta. Myönnän silti auliisti, että olin kevään aikana melkoisen poikki. Erityisen pahalta tuntui Jyväskylässä soitetun kiertueenpäätöskeikan jälkeen, jolloin päätös oli jo tehty mutta ei julkistettu. Oli raastavaa kasata keikan jälkeen kamoja ja yrittää hymyillä vastaukseksi ihmisille, jotka kasvot onnellisina loistaen hehkuttivat keikkaa ja kyselivät että ”ensi vuonna sitten uudestaan, eikö niin?”.

Onnekseni oma lähipiirini on täynnä fiksuja ja empaattisia ihmisiä ja sain heiltä kaiken mahdollisen tuen silloin kun sitä kaipasin. Hiljalleen asiat alkoivat selkiytyä omassa päässäkin ja aloin järjestellä asioita. Kirjoitin Facebook-sivullemme uutisen tauolle jäämisestä (teksti on luettavissa täällä), sovin keikkajärjestäjien kanssa viimeiset taukoa edeltävät esiintymiset lokakuulle ja hoidin muita tauolle jäämiseen liittyviä käytännön asioita.

Lämpöä yleisöltä

Kesällä soitimme ainoastaan yhden keikan mutta se jäi mieleen sitäkin paremmin. Esiinnyimme Joensuussa Popkatu-tapahtuman viimeisenä esiintyjänä kaupungintalon sisäpihalla Ilosaarirock-viikon perjantaina.

Soittoaikamme oli puoli kahdelta yöllä, mikä oli jo itsessään haastavaa. Tilannetta ei helpottanut se, että yöllä noin kymmenen aikaan alkoi hillitön kaatosade, joka ei tuntunut lakkaavan millään. Vielä tuntia ennen keikkaa taivas oli tumma kuin syyskuussa, sadepisarat hakkasivat maata ja olin varma, että keikalle tulisi vain kourallinen ihmisiä.

Jotenkin sade kuitenkin lakkasi vain puolta tuntia ennen keikkaa ja kamoja pystyttäessä huomasi että paikalle valui hiljakseen enemmän ja enemmän ihmisiä. Kun lopulta aloitimme, otti yleisö vastaan niin valtavalla äänenpaineella että hämmästyin. Paikka oli aivan ääriään myöten täynnä, järjestäjät totesivat myöhemmin että kyseessä oli kaikkien aikojen kävijäennätys.

Popkatu2016.JPG
Yleisötungosta puoli kahdelta aamuyöstä.

Vaikka olin ennen keikkaa ollut pessimistisellä ja ankealla tuulella, katosi kaikki se kun katsoi ja kuunteli yleisöä, joka lauloi kaikki biisit mukana aivan täysillä. Tuntui kuin olisi täyttynyt sillä lämmöllä, joka yleisöstä lavalle huokui.

Se sama lämpö on asia, josta olin viime vuonna useammassa kohdassa hyvin häkeltynyt ja äärimmäisen kiitollinen. Kun ilmoitus tauosta oli tehty, alkoi ihmisiltä tulla yhteydenottoja, joissa kiitettiin musiikistamme ja kerrottiin sen merkityksestä omassa elämässä. Tarinat olivat paikoin sellaisia, että niitä lukiessa tai kuunnellessa huomasi haukkovansa henkeä. On sanottava, ettei todella ole osannut miettiä musiikkia tehdessä, että sillä voisi olla niin valtava vaikutus johonkin tuntemattomaan ihmiseen.

Yksi kauneimmista palautteista tuli Facebook-viestinä nuorelta lauluntekijänaiselta, joka kertoi meidän paitsi innoittaneen musiikillamme, myös tee-se-itse-asenteellamme.

”Ukkosmaine merkitsee miulle nuoruutta, itsensä löytämistä ja hyväksymistä, rakkautta ja ystävyyttä. Ukkosmaine on luonut uskoa siihen, että tekemällä rohkeasti omaa juttua ja uskomalla siihen, voi niin sanotussa marginaalissakin saavuttaa vaikka mitä hienoa.”

Tähän tekisi mieli lainata vaikka millä mitalla saatuja viestejä, mutta tämä muutenkin pitkä teksti venyisi silloin jo liikaakin. Lainaan kuitenkin vielä pätkän eräästä kauniisti kirjoitetusta viestistä, jonka viimeinen lause on aivan erityisen osuva.

”En enää edes muista, kuinka pitkään olen kuunnellut musiikkianne ja käynyt keikoillanne, eikä sillä oikein ole merkitystäkään. Mutta teillä ja teidän tekemällä musiikilla on. Te olette osoittaneet, että aitous on uusi musta (ja keltainen ja vaaleanpunainen). Voi hyvinkin olla, etten enää tule löytämään bändiä, jonka musiikissa, esiintymisessä ja läsnäolossa niin lavalla kuin somessakin paistaa sellainen vilpittömyys ja tekemisen riemu. Eikä elämässä voi koskaan olla liikaa muistutuksia siitä, että on aivan turhaa välittää siitä, mitä muut miettivät, kunhan tekee itsensä onnelliseksi ja levittää sitä onnea ympärilleen.”

Heiliaukeama.jpg
Ukkosmaine-muistoja keräsi myös yhtyeelle kokonaisen aukeaman omistanut paikallislehti Karjalan Heili.
Juttu on luettavissa täällä.

Viimeisiin keikkoihin valmistautuminen

Kesän mentyä oli aika valmistautua viimeisiin taukoa edeltäviin keikkoihin. Aloitimme treenaamisen jo hyvissä ajoin, sillä halusimme tehdä viimeisistä keikoista erityiset myös sillä tavalla, että niillä soitettaisiin useampia harvemmin kuultuja lauluja. Tiesimme myös, että keikoista tulisi erityisen pitkiä, joten otimme haltuun ison reservin lauluja, yhteensä treenattavien joukossa oli liki 40 biisiä.

Viimeiset keikat alkoivat Joensuusta lokakuun 14. päivänä. Soitimme poikkeuksellisesti Kerubin salin sijaan alakerran kellarissa, sillä yläkerrassa oli samana iltana keikalla Kotiteollisuus. Ratkaisu kävi sikäli hyvin, että kellari on keikkapaikkana aavistuksen verran intiimimpi. Sillä on myös yhtyeellemme historiallista arvoa, sillä soitimme siellä jo aikana ennen Kerubia vuonna 2008, kun keikkapaikka toimi nimellä Karjalantalon Kellari.

Oli jokseenkin koomista pysäköidä lainassa ollut pienehkö keikka-automme Kotiteollisuuden valtavan bussin viereen. Raskaan musiikin soittaminen lyö selvästi leiville paremmin kuin diskopopin.

Tyokoneidenarvonta.JPG
Mollin suosiminen sävellyksissä kannattaa.

En muista jännittäneeni aikoihin keikkaa niin paljon. Tiedossa oli jo ennakkomyyntien perusteella, että paikalle on tulossa ennätyksellisen paljon yleisöä. Ja toki iltaan liittyi valtava tunnelataus noin ylipäätään. Tilannetta ei helpottanut se, että soittoaika oli Kotiteollisuuden kymmeneltä alkavan keikan takia vasta puoliltaöin. Hermoiluaikaa oli näin ollen huomattavan paljon enemmän.

Lopulta kello oli pykälässä ja tuttu junankuulutusintro lähti soimaan. Halasimme ja astelimme lavalle.

En usko että näky lavalle noustessa unohtuu ihan äkkiä. En ole ikinä nähnyt Kerubin kellaria niin täynnä. Meteli joka ihmisistä lähti, kun nousimme lavalle oli aivan hillitön.

En ehkä lähde erittelemään keikkaa tarkemmin, sanon vain sen ettei sen olisi toivonut loppuvan ollenkaan. Tuntui siltä, että keikka on huippuhetkeä toisensa perään. Ilmeisimpien keikkahittien lisäksi soitimme nipun harvinaisuuksia, muun muassa ensiesityksensä saaneen, ainoastaan joulukalenteriluukussamme julkaistun Talvikruunuprinsessan.

Kerubi_14102017_2.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi
Kerubi_14102017_3.jpg
Kuva: Elina Mäläskä
Kerubi_14102017_1.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Omalla kohdallani sain suurimmat väristykset esittäessäni Tilkkutäkin alla -biisin yksin. Oli upeaa kuulla yleisön laulavan itselleni tärkeätä mutta harvemmin keikoilla soitettua kappaletta mukana juuri sopivan herkällä otteella.

Yli parituntinen keikka päättyi Suudelmia Suvikadulla -biisiin, jonka aikana huomasin nieleskeleväni liikutusta. Yleisö taputti lisää vielä senkin jälkeen ja palasimme vielä kumartamaan. Lavalta pois astellessani joku ojensi minulle käteen aurinkolasit. Tajusin vasta myöhemmin takahuoneessa niitä katsoessani, että ne eivät olleet mitkä tahansa lasit vaan Yamaha-logoilla koristellut peililasit! Suuri kiitos lahjanantajalle.

Joensuulahjat.jpg
Joensuun keikan jälkeen saatuja lahjoja: yhtyeelle omistettu rakkauskirje sekä Yamaha-peililasit.

Keikan jälkeen ei tehnyt mieli jäkittää takahuoneessa vaan jutella paikalle tulleiden ihmisten kanssa, niinpä palasin salin puolelle heti kuivan paidan päälleni vaihdettua.

Ihmisten kanssa jutellessa tajusi konkreettisesti sen, ettei tunteellinen olo tosiaankaan ollut rajoittunut vain lavalle. Useamman ihmisen silmät olivat kyynelissä, vaikka kasvoilla hymy olikin. Paljon kauniita sanoja tuli vaihdettua ja jälleen kuulin sellaisia tarinoita, joita kuunnellessa tuli melkoisen sanaton olo.

Joensuusta suuntasimme seuraavana päivänä kohti Oulua, jossa soitimme viimeisen taukoa edeltävän yksityiskeikkamme. Keikka superfaninamme tunnetun Kipen (mies on käynyt kotoaan Kemistä Ukkosmaine-keikoilla halki Suomen) synttäreille oli sovittu jo alkukeväästä, ennen kuin tauosta oli tietoa.

Yksityiskeikoista ei ole ollut tapana tänne blogiin kirjailla (ihan jo senkin takia, että yleensä yksityiset keikat ovat ihmisten henkilökohtaisilla juhlilla, joista ei ole kovinkaan korrektia levitellä kuvia tai tarinoita nettiin) mutta sanon sen verran, että keikka oli oikein lämmintunnelmainen. Toki oman hassun kontrastinsa edellisen päivän loppuunmyytyyn keikkaan loi se, että synttärikeikalla yleisöä oli reilu parisenkymmentä joista noin puolet ei tiennyt yhtyettämme etukäteen. Tuli elävästi mieleen kesä 2010, jolloin soitimme Ilosaarirockin täyteen ahdetun keikan jälkeen seuraavan keikkamme Raumalla ja ensimmäisen biisin aikana salissa ei ollut ketään.

Yleisömääristä puheen ollen, Kerubin keikan jälkeisellä viikolla lipunmyyntitietoja tiedustellessani sain kuulla, että meidän keikallemme oli myyty enemmän lippuja kuin Kotiteollisuuden. Keikkabusseistamme otettu yhteiskuva näyttäytyi heti uudessa valossa.

Viimeinen viikko

Helsingin keikkoja edeltäneellä viikolla ei osannut oikein miettiä mitään muuta kuin lähestyviä, toistaiseksi viimeisiä keikkoja. Olin onneksi jo hyvissä ajoin raivannut viikon tyhjäksi kaikista mahdollisista velvoitteista ja pystyin keskittymään ainoastaan keikkoihin valmistautumiseen, niihin liittyvien asioiden hoitamiseen ja itseni rauhallisena pitämiseen.

Keikkoja oli tosiaan luvassa kaksi: perjantain keikka oli loppuunmyyty jo yli kaksi kuukautta ennakkoon. Vaikutti siltä, että liputta jäi niin moni, että olin yhteydessä keikkajärjestäjään ja sovimme yhdessä järjestävämme ylimääräisen keikan edeltävälle päivälle.

Alkuviikon päivät kuluivat hitaasti mutta torstai saapui viimein. Soundcheckin ja ruokailun jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen odottelemaan keikkaa. Olin jotenkin ihan superjännittynyt, jopa pelokas. Ajatuksissa pyöri se, että entä jos jokin menee pieleen meistä riippumatta. Jokin odottamaton ongelma, jonka takia keikka tai jopa molemmat pitääkin jättää soittamatta.

Onneksi pelot olivat turhia ja pääsimme aloittamaan keikan sovittuun aikaan yhdeksältä. Paikalla oli oikein mukavasti ihmisiä, ei aivan loppuunmyyty sali mutta kovinkaan paljoa siitä ei jäänyt puuttumaan. Alku tuntui vähän varovaiselta ja tunnustelevalta niin yhtyeen kuin yleisön puolelta mutta lopulta homma lähti rullaamaan ja parituntinen vierähti Joensuun keikan tavoin hetkessä.

Olimme sopineet soittavamme torstaina hieman erilaisen setin kuin perjantaina, sillä tiesimme että kaikkein innokkaimmat kuuntelijat olivat ostaneet liput molemmille keikoille. Torstain keikan erikoisuuksina oli muun muassa Tyttöni Rosmariini sekä Klausin yksin esittämä, ensiesityksensä saanut Morrissey.

Keikan jälkeen rauhallista hengailua paikalle saapuneen yleisön kanssa. Vetäydyin kotiin ystäväni Tuomaksen kyydillä jo melko varhain, sillä en halunnut olla perjantaina väsynyt. Oli muuten melkoisen hämmentävää poistua Korjaamolta siten, ettei tarvinnut roudata mitään, kamat saivat jäädä lavalle valmiiksi kytkettyinä seuraavaa päivää varten. Jopa paitamyyntipiste jätettiin purkamatta, kun saimme varmistuksen ettei seuraavana päivänä paikalle olisi tulossa ennen ovien avaamista kuin siivooja.

TakkiKorjaamo.JPG
Keikkavaatteet jäivät kuivumaan takahuoneeseen perjantaita varten.

Viimeinen ilta

Perjantaiaamu valkeni harmaana. Nukuin hyvin mutta heräsin hermostuneena, ajatukset olivat tulevassa illassa koko ajan. Yritin vakuutella itselleni parhaani mukaan, ettei iltaa varten tarvitsisi enää huolehtia mistään, kamat olivat valmiina paikalla ja kaikki muukin asiaankuuluva hoidettu. Olin myös sopinut keikalla autolla saapuvan ystäväpariskunnan kanssa, että he nappaavat soittokamani keikan jälkeen kyytiin, etten joudu itse huolehtimaan niistä.

Päivä vierähti päiväkirjaa kirjoittaessa ja ajatuksia kasaillessa. Lopulta sain iskostettua itseeni ystäväni esittämän ajatuksen siitä, että ei kannata miettiä sitä miten ilta menee vaan ottaa se vain vastaan. Se voisi sisältää mitä vaan mutta on parasta olla miettimättä etukäteen sitä, miltä mikäkin tuntuu: kyllä se asia ratkeaisi ihan itsestään.

Treffasimme Korjaamolla Klausin ja perjantaina paitamyyjäksemme lupautuneen vanhan lukiokaverimme Jussin kanssa illallisen merkeissä. Tuntui helpottavalta jutella niitä näitä ja ottaa rauhallisesti.

Korjaamoloppuunmyyty.jpg
Korjaamon liput myytiin loppuun kahta kuukautta ennen keikkaa

Ruoan jälkeen yläkertaan keikkapaikalle odottelemaan. Tsekkasimme vielä keikka-asetukset eilisen jäljeltä ja soitimme läpi muutaman biisin viimeistelytreenimielessä. Olo tuntui rennolta ja rauhalliselta. Hovivalokuvaajamme Tomi Palsa saapui kuvaajaystävänsä Riikka Vaahteran kanssa myöskin paikalle treenailun aikana.

Hermoilu pysyi poissa myös siinä vaiheessa, kun salin ovet avattiin ja yleisö alkoi virrata sisään. Koska aikaa keikkavaatteiden vaihtamiseen oli hyvin, jäimme molemmat hengailemaan salin puolelle hetkeksi ihmisten saapuessa ja ehdin itse vaihtaa muutamia sanasia paikalle saapuneiden läheisten ihmisten kanssa. Muun muassa pikkusiskoni huomautti kuinka paljon yhtyeemme on ollut läsnä hänen elämässään: soitimme bändiuramme järjestyksessään kolmannen keikan hänen 19-vuotissynttäreillään, myöhemmin olemme esiintyneet hänen häissään ja levyllemme on päätynyt hänen esikoiselleen omistettu kappale…kahteentoista vuoteen mahtuu paljon.

Oli myös huikeaa kuulla mistä kaikkialta ihmiset olivat keikalle matkustaneet: yksi kertoi tulleensa varta vasten Rovaniemeltä, toinen puolestaan Hollannista.

Vetäydyimme takahuoneeseen niin että jäi sopivasti aikaa vaihtaa vaatteet. Olin varannut itselleni edellisten keikkojen tavoin kaksi vaatekertaa, vaihtaisin toisen pukuni Klausin soolobiisin aikana.

Tunnelma oli jotenkin jopa omituisen rennon tuntuinen. Vaikea selittää, mutta tuntui helpottavalta olla viimein siinä pisteessä mitä oli odottanut sekavin tuntein kesästä lähtien.

Lykkäsimme henkilökunnan pyynnöstä soittoaikaa noin vartilla, sillä ovet oli päästy avaamaan vähän myöhässä ja sisään jonotti vielä väkeä. Lopulta kaikki olivat sisällä ja annoimme miksaajalle luvan laittaa intronauha soimaan.

Perhoset iskeytyivät vatsaan välittömästi, kun intronauhan ensimmäinen junakellon kilaus kuului takahuoneeseen. Sitä seurasi mieletön huutomyrsky.

Tutut rutiinit vielä kerran. Hetki tasajalkaa hyppimistä, paikkojen irrottelua, 14 punnerrusta ja intronauhan viimeisten kuulutusten kohdalla halaus Klausin kanssa ja hyvän keikan toivotukset.

Astelimme lavalle yleisön huutaessa niin hillittömän kovaa, että paikan olisi voinut kuvitella viisi kertaa isommaksi. Katsoin salia, joka oli ääriään myöten täynnä hymyileviä ihmisiä. Aloitin avausnumeroksi sovitun Luotathan?-biisin intron ja hengitin syvään. Yleisö rauhoittui kuuntelemaan rauhallista aloitusbiisiä.

Kun Luotathan? saapui viimeisille tahdeille aloitin toisena biisinä olleen alkuaikojen klassikon Katuvalojen välkkeen miltei suoraan sen perään. Oli upeaa katsoa kuinka hiljaa kuunnellut yleisö räjähti kappaleen introssa kollektiivisesti pomppimaan.

Alkukeikka meni onnellisessa hurmoksessa. Tuntui hassulta ajatella aina välillä biisin alkaessa, että tämä on nyt sitten toistaiseksi viimeinen kerta kun soitan tätä. Osa kappaleista on ollut mukana koko 12 vuoden ajan ja niitä on tullut soittaneeksi satoja kertoja.

Samaa tuntui miettivän yleisö. En muista Mansikkakauden kertosäkeen ”Tartu kii” -huutojen tulleen yleisöstä koskaan niin lujalla äänenpaineella.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_A.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Megaman II:n jälkeen Klaus asteli lavalta pois ja aloitin ensimmäisen soolonumeroni, Tilkkutäkin alla -biisin. Kylmät väreet menivät jälleen läpi kehon, kun lauloin biisiä ja kuulin yleisön laulavan mukana. Viimeisissä kertosäkeissä lopetin soittamisen ja lauloin mikrofonin ohi yhdessä yleisön kanssa. Biisin jälkeen kumarsin syvään, halasin lavan viereen saapunutta Klausia ja päästin hänet jatkamaan omaa soolobiisiään.

Kuuntelin takahuoneen oven läpi Klausin aloittamaa Morrissey-biisiä, avasin vesipullon ja hengitin syvään. Kuivasin alkukeikan hiet, vaihdoin toisen vaatekerran päälleni ja päätin mennä kuuntelemaan loppubiisin yleisön sekaan. Katselin yleisöä, joka lauloi mukana hymyssä suin ja aloin hymyillä itsekin ajatellessani miten mahtavaa tämä kaikki on ollut ja kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen.

Palasin lavalle Klausin lopetettua biisinsä. Jatkoimme harvemmin soitetulla Niinivaara Express -levyn Linnut-slovarilla. Kappaleen päätyttyä iskin PSR-7:n tutun kompin käyntiin ja kysyin yleisöltä tietävätkö he, mikä on Niinivaaran postinumero. Vastaus tuli kovaäänisesti. Aloitin biisin introriffin ja katsoin hymyillen kuinka ihmiset hyppivät tasajalkaa.

80200:aa seurasi liuta keikkahittejämme: Eka kerta, Play, Salamaponi. Setin aivan viimeisenä kappaleena soitimme Nöpönenän, jonka toisen säkeistön esitimme yleisöstä käsin, heidän salin keskelle raivaamansa ympyrän keskeltä.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_B.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Takahuoneeseen hikeä kuivaamaan ja kuuntelemaan kuinka yleisö vaati lisää. Olimme varautuneet encoreihin huolella, settilistaan oli merkattu ylimääräiseksi kymmenkunta biisiä.

Aloitin encoret erikoisnumerolla, Oletteko te tosissanne? -levyn Tervetuloa-biisillä, joka on omistettu keväällä 2010 lähipiiriini syntyneille lapsille ja näiden vanhemmille. Olen esittänyt kappaletta aiemmin ainoastaan kaksissa nimenantojuhlissa kesällä 2010. Herkkä kappale tuntui sopivalta erityislaatuiselle keikalle ja vastaanotosta päätellen myös yleisö oli sitä mieltä.

Tervetuloa-biisin jälkeen taas riehakkaampiin tunnelmiin: Turpa kiinni, Mozart! Illan ainoana lainabiisinä puolestaan kuultiin Aqua-käännöksemme Action Man. Klaus esitti myös vielä yhden soolobiisin tokassa encoresetissä, kuuntelin Sydämeni jäi sovituskoppiin -biisin jälleen yleisön joukosta, yhteisestä hikisestä tunnelmasta nautiskellen.

Olimme soittaneet jo reilusti yli kaksi tuntia, mutta ei tuntunut siltä että haluaisi lopettaa ja yleisöllä oli selvästi sama olo. Päätimme lisätä spontaanisti viimeisten encoreiden joukkoon vielä ensimmäisen levyn avausbiisin En voi unohtaa.

Vaikka encoreita reilusti olikin, oli lopulta aika illan viimeisen kappaleen. Olimme keskustelleet jo aiemmin siitä, että aivan viimeisen kappaleen tulee olla tarkoin valittu ja olimme päätyneet siihen että Suudelmia Suvikadulla on osuvin. Paitsi että se sisältää ajatuksen jatkuvuudesta (”ei aikamme oo ohi vielä”), on se myös kuvaus Niinivaaran kaupunginosasta juuri niinä aikoina kun yhtyettämme kyseisessä kaupunginosassa perustettiin.

Tuntui että halusin sanoa jotain yleisölle ennen viimeistä biisiä, vaikka liikutus meinasi kasvaa siihen pisteeseen ettei oikein pysty puhumaan mitään. En muista tarkkaan mitä sanoin mutta muistelen, että kerroin olevani suunnattoman kiitollinen siitä kaikesta mitä on vuosien varrella saanut kokea ja totesin Ukkosmaine-yleisön olevan aivan omaa luokkaansa: keikoillamme on vallinnut aina rakkauden, rauhan ja suvaitsevaisuuden ilmapiiri.

Aloitin vikan biisin kitarariffin ja yritin hengittää sisään yleisöä ja iltaa niin paljon kuin mahdollista. Kaikki lauloivat kappaletta mukana säkeistöjä myöten. Viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa laitoin kitaran sivuun, kiedoin käteni Klausin ympärille ja lauloin yleisön kanssa niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Biisin jälkeen kumarsimme syvään. Katsoin kumartaessani kuinka hiki valui kasvoiltani noroina lavalle.

Korjaamo21102017_RiikkaVaahtera.JPG
Kuva: Riikka Vaahtera

Aplodeista ei tullut loppua. Näytin miksaajalle merkin laittaa loppunauha soimaan. Ehdotuksestani loppunauhaksi oli valikoitunut Johnny Cashin versio biisistä We’ll Meet Again. Kappaleen toiveikas tunnelma tuntui sopivalta myös keikan loppuun. Pysyimme lavalla vielä pitkään biisin soidessa, kättelimme eturiviä, taputimme yleisöllemme ja kumarsimme vielä muutaman kerran.

Sitten astuimme yhdessä takahuonekäytävään ja lysähdimme istumaan lattialle voipuneina. Klaus poksautti auki kuohuviinipullon takahuoneen jääkaapista ja kaatoi molemmille lasit. Skoolasimme. Takahuoneen oven läpi kuului, kuinka yleisö lauloi mukana We’ll Meet Againin viimeistä kertosäettä.

Korjaamobiisilista.jpg
Keikan biisilista sisälsi yhteensä 32 laulua, listasta puuttuva En voi unohtaa lisättiin mukaan lennosta.

Mitä nyt?

Kun on sisällä jonkin asian tekemisessä, ei tule liiemmin vilkuiltua taustapeileihin tai mietittyä muuten jo tehtyjä asioita. Nyt kun yhtye on toistaiseksi voimassa olevalla tauolla, niin ehkä on kuitenkin sopiva hetki istahtaa vertauskuvainnollisesti keinutuoliin takkatulen ääreen ja miettiä mitä on tullut tehtyä viimeisen 12 vuoden aikana.

Kuten historiamme tuntevat tietävät, Ukkosmaineen ensimmäinen keikka oli helmikuussa 2004. Siitä eteenpäin yhtye on tehnyt muun muassa:

    Yli 300 keikkaa ympäri Suomea, joukossa esiintymisiä isoilla festivaaleilla, loppuunmyydyillä klubeilla ja toisaalta hyvin pienimuotoisissa yksityistilaisuuksissa ynnä muissa erikoisissa ympäristöissä. Suomen lisäksi joukkoon mahtui myös pari ulkomaan keikkaa Virossa ja Saksassa.

    Kuusi studioalbumia, yksi levyiltä ylijääneistä kappaleista koostettu kokoelma, yksi ep, lukuisia singlejä ja reilu puolenkymmentä musiikkivideota. Levytettyjä kappaleita kaikkinensa yhteensä 82 (mukaan laskettu levyillä olevien biisien lisäksi myös ainoastaan netissä julkaistu Talvikruunuprinsessa sekä Levykauppa Äxän kokoelmaa varten tehty Herhiläinen).

    Yhtyeen kymmenvuotisen historian niputtaneen Salamaponin selässä -kirjan, joka keräsi ilmestyessään laajasti myönteistä palautetta ja huomiota.

Erityisesti levytettyjen kappaleiden ja toisaalta myös julkaisujen määrä häkellyttää itseäni. Olemme tehneet koko ajan uutta, vaikka välillä levytystauot ovatkin venähtäneet useamman vuoden mittaiseksi.

Painotuotteet.jpg
Tuotanto. Kuvassa ylävasemmalla myös alkuperäiset, vuosia sitten loppuunmyydyt omakustannelevyt.

Erityisen ylpeä olen siitä, että ennen tauolle jäämistämme julkaisimme levyn, josta olen ainakin itse hyvin ylpeä. Ihan ok! tehtiin vähemmällä aikataulujen rönsyilemisellä kuin muut 2010-luvun julkaisut ja sen toteutuksessa osattiin olla oikealla tavalla miettimättä liikaa ja edetä ideoiden ehdoilla. Olen myös ylpeä siitä, että levyn teksteissä käsitellään useita sellaisia asioita, joista koen tarpeelliseksi puhua: esimerkiksi Harmaasta hassuuteen ja Värit palaa -kappaleiden kuvaama parisuhteissa tapahtuva henkinen gaslighting-väkivalta.

Ylipäätään olen ylpeä siitä, että teimme kaiken 12 vuoden aikana täysin omalla tavallamme, suostumatta muiden ehdottelemiin myönnytyksiin. Tällä tavalla varmasti suljimme varmasti monessa kohdassa ovet suurempaan suosioon mutta toisaalta säilytimme tekemisen mielekkäänä ja hauskana. Keikoille lähteminen ei ole koskaan vituttanut.

Mitä nyt siis tapahtuu? No, yhtye on tauolla mutta esimerkiksi nämä kotisivut jatkavat olemassaoloaan, tosin päivityksiä tänne ei varmastikaan tämän tekstin jälkeen ole luvassa. Vieraskirja on suljettu mutta verkkokauppa toimii edelleen niin kauan kuin myyntiartikkeleita on vielä jäljellä: levyistä ja t-paidoista ei ole tauon aikana tulossa lisäkappaleita joten jäljellä olevat myytävät ovat toistaiseksi viimeisiä. Facebook-sivumme jatkaa myös olemassaoloaan.

Itsestäni on jotenkin kiehtovaa ajatella, ettei ole enää omissa käsissä jäävätkö laulumme elämään. Soitetaanko biisejämme vielä esimerkiksi kotibileissä, toivotaanko niitä radioissa tai diskoissa, lauletaanko niitä mukana automatkoilla. Sitä ei voi tietää, eikä siihen voi itse vaikuttaa.

Musiikin elämään jäämiseen liittyy myös kappaleidemme versiointi, mihin suhtaudun itse erityisen positiivisesti. Tai no, uskon että varmasti suurin osa musiikintekijöistä kokee varmasti olonsa imarrelluksi jos joku heidän teoksiaan versioi. Viime vuodenkin aikana vastaan tuli joitain Ukkosmaine-versiointeja: Yari esitti Luotathan?-biisiä Jättömaafestivaalin soundcheckissä, Pyyhe kenttään…not! -biisistä tuli metallicover. Itselleni kaikkein rakkain Ukkosmaine-versiointi on Niinivaaran lukion viimeiseksi jääneen lukuvuoden (2014–2015) päätteeksi julkaistun Lauluja Niikalta -levyn avausraita Suudelmia Suvikadulla.

Kerrattakoon ja kerrottakoon siis myös tässä, että mikäli haluatte biisejämme soittaa itse, niin se on erittäin suotavaa. Keikoilla esittämiseen ei erillistä lupaa tarvitse hakea (julkisissa tilaisuuksissa on toki suotavaa tehdä Teostolle esitysilmoitus – ilmoituksen tekeminen on esiintyjälle ilmaista, keikkapaikka tilittää sitten meille tekijöille esityskorvaukset eteenpäin), levyttämiseen on paikallaan kysyä lupa jota voi tiedustella sähköpostitse.

Oma musiikintekoni luonnollisestikin jatkuu, sekä aikuisyleisölle että lapsille. Näillä näkymin olen myös julkaisemassa uutta musiikkia tämän vuoden aikana. Jos tekemisistäni on kiinnostunut, niin voi seurata kotisivujani ja/tai käydä tykkäämässä Facebook-sivuistani.

Kiitos vielä kerran kaikille kaikista niistä vuosista, jotka olette mukanamme olleet! On ollut etuoikeus soittaa sellaiselle yleisölle, mikä te olette olleet. Tuokoon tulevaisuus meille kaikille paljon hyviä asioita.

Rauhaa ja rakkautta,

Ville Karttunen
(artisti, joka tunnettiin vuosina 2004-2016 myös nimellä Wilhelm Meister)

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_C.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Kevään ja alkukesän 10-vuotiskeikat (30.4.-7.6)

25.06.2014 (Keikkapäiväkirjat)

Keskiviikko 30.4.
Dipoli, Espoo

Kevään kymmenvuotiskeikkojen virallinen avaus osui vappuaatoksi, joka oli samalla Salamaponin selässä -kirjan julkistamispäivä. Juhlistin tapausta raahaamalla aamupäivän lautalla Tallinnasta Helsinkiin matkatessani mukana 15 kiloa kirjoja. Toki tarjosin myös itselleni mitalikahvit laivan kahviossa.

Askeettisista juhlapuitteista huolimatta tunnelma oli hyvä. Kirjan ennakkomyynti oli mennyt yli odotusten ja julkaisuun liittyneet työt olivat vahvasti voiton puolella. Edelliset viikot olivat olleet aikamoisen täysiä kirjojen postittelemisen (sekä ennakkotilaajille että medioille), tiedotteiden kirjoittamisen ja kaiken muun asiaan liittyvän ohella, mutta nyt kirja oli virallisestikin julkaistu ja ihmisten luettavissa. Ensimmäiset saadut lukijapalautteet vahvistivat käsitystä siitä, että kirjasta välittyi niitä asioita, joiden toivoinkin sieltä nousevan esille.

Yli puolen vuoden keikkatauon päättymiseen pystyi suhtautumaan melko levollisin mielin, sillä olimme treenanneet etukäteen hyvin ja ottaneet lisäksi tuntumaa live-meininkeihin soittamalla muutaman yksityiskeikan.

Suuntasin satamasta suoraan Klausin luokse. Tarkoituksena oli katsoa läpi vielä muutama illan keikalla esitettävä biisi. Niissä ei ilmennyt ongelmia, joten Klaus lähti hakemaan laina-autoa ja minä jäin laittamaan kalustoani keikkakuntoon. Päivitin hieman soolokeyboardin pedaalilautaa, lisäksi raivasin tarvikesalkustani pois turhia objekteja ja merkkasin kaikki omat piuhani. Tuli välittömästi jämäkkä olo. Klaus palasi auton kanssa. Pakkasimme kamat kyytiin ja suuntasimme Espooseen soundcheckiin, joka oli sovittu viideksi.

Eräs miespuolinen, usein pääkaupunkiseudun keikoilla käynyt kuuntelijamme oli ottanut etukäteen yhteyttä ja kysynyt, voisiko tuoda meille soundcheckiin yhtyeellemme kymmenvuotislahjan. Meillä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja niinpä herra asteli soundcheckiin pitkulainen vaaleanpunaiseen paperiin kääritty paketti mukanaan.

Paketti oli niin erikoisen muotoinen, ettei yhtään osannut arvata mitä siellä olisi. Veikkasin itse jotain erikoisiin kehyksiin upotettua valokuvaa. Yllätys oli melkoinen, kun lahjapaperin alta paljastui Yamaha PSR-7 -kosketinsoitin: siis tuo samainen instrumentti, jonka ympärille yhtyeemme aikanaan 10 vuotta sitten perustettiin! Eikä siinä vielä kaikki, soitin oli nimittäin täysin iskemättömässä kunnossa, ei naarmun naarmua. ”Ajattelin, että tämä menee teillä parhaaseen mahdolliseen käyttöön”, totesi lahjanantaja hymyillen.

10v_psr7.JPG
Kymmenvuotislahja.

Olo oli melkoisen sanaton, huikea lahja! Hienointa oli se, että keikkakäytössä pitkään olleen aiemman kosketinsoittimeni napit olivat kuluneet sen verran, etteivät ne reagoineet enää yhtä jämäkästi. Otin uuden soittimen käyttöön saman tien soundcheckiin ja huomasin välittömästi eron, rumpufillit lähtivät soittimesta kevyillä hipaisuilla. Mahtavaa!

Soundcheck saatiin tehtyä aikataulun mukaisesti. Kamat lavan sivuun pois toisen bändin tieltä ja syömään. Valitsin ruokalistala vuohenjuustoburgerin. Ruokailun jälkeen ajoimme takaisin Helsinkiin, sillä keikka alkaisi vasta puoli yhdeltä yöllä. Klaus meni työhuoneelleen, minä pikkusiskoa moikkaamaan.

Puoli yhdentoista aikoihin takaisin Espooseen. Parin harhakäännöksen myötä jouduimme ajamaan ydinkeskustan halki. Vappuaattoyönä tuohon aikaan autoilukokemus ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä. Selvisimme kuitenkin ja pääsimme takaisin keikkapaikalle.

Takahuoneessa keikkavaatteet päälle, biisilista valmiiksi ja sitten lavan viereen valmistautumaan. Jännitys hiipi sisuksiin koko ajan vahvempana. Järjestäjä kertoi, että Dipolin vappubileiden liput oli loppuunmyyty, paikalla oli siis noin parituhatta ihmistä. Toki suurin osa oli tietenkin paikalla itse bileiden, ei bändin takia, mutta potentiaalista yleisöä olisi joka tapauksessa. Keikkasali näytti lavan sivusta kurkattuna aika lailla täydeltä.

Kello löi puoli yksi, miksaaja laittoi junankuulutusintron soimaan salin puolella. Punnerruksia lavan sivustassa, nopea halaus ja sitten lavalle. Yleisöä oli hiton paljon ja meteli yltyi järkyttävän kovaksi kävellessämme lavalle. Aloitimme keikan ensimmäisen levyn En voi unohtaa sua -biisillä. Ihmiset hyppivät, tanssivat ja lauloivat mukana sen minkä lähtee.

Tuntui kertakaikkisen hyvältä olla taas lavalla bändimme kanssa. Lämmittelynä soitetut yksityiskeikat olivat olleet kuitenkin tähän verrattuna melko pienimuotoisia ja intiimejä. Meillä ei kuitenkaan selvästi ollut ongelmia ottaa isompaa yleisöä haltuun. Klaus sinkoili edestakaisin ympäri lavaa ja hallitsi väkeä täysin suvereenisti. Ison lavan valoshow oli myös erityisen hieno, joskin lavan taakse rakennettu spottiseinämä lämmitti melkoisesti. Hiki valui noroina.

10v_dipoli.jpg
Teekkariyleisön edessä. (Kuva: Miikka Ijäs)

Jossain vaiheessa lavalle juoksi pari tyyppiä, jotka eivät onneksi kuitenkaan olleet liikkeellä rähinämielessä vaan halusivat ainoastaan tanssia hetken lavalla. Järjestysmies kävi noukkimassa kaverit takaisin yleisöön ja hyvä niin, lava on kuitenkin artistin omaa aluetta. Nöpönenän aikana astelimme tosin itse mellakka-aidan yli esittämään biisin yleisön keskelle.

Varsinainen setti oli ohi nopeasti, vikana biisinä soitimme ainoan setissä olleen lainakappaleemme Action Manin (käännöksemme Aquan Barbie Girl -biisistä). Yleisö vaati kovaäänisesti encoret ja annoimme ne mieluusti.

Vikan encore-biisin (Eka kerta) ollessa käynnissä kaikki ison salin valot syttyivät. Ihmettelin näkyä hetken, kunnes tajusin että kyseessä oli valomerkki. Valot eivät kuitenkaan sammuneet vaan jäivät päälle. Niinpä soitimme biisin loppuun täydessä salivalaistuksessa. Kiittelimme yleisömme hieman hämmennyksissämme. Lisääkään ei uskaltanut enää soittaa, sillä bileet olivat ilmiselvästi ohi.

Heti keikan jälkeen järjestäjä tuli pahoittelemaan tökeröä lopetusta, joka ei johtunut heistä vaan Dipolin henkilökunnasta joka oli ollut sitä mieltä että valot pidetään päällä vaikka bändin keikka on vielä kesken. Itse ei osannut asiasta olla sen kummemmin pahastunut, vaan sen kuittasi lähinnä huvituksella.

Astelimme suoraan lavalta hengaamaan hetkeksi paitatiskille ja moikkaamaan ihmisiä. Muutamat yhteiskuvat ehdittiin ottaa, mutta yleisöä alettiin jo raivata ulos ovista. Keikkasalin oviakin alettiin lukita, pääsimme juuri viime hetkellä takaisin saliin.

Näky oli jotenkin hämmentävä. Kello oli varttia vaille kaksi aamuyöllä. Viisitoista minuuttia sitten sali oli ollut täynnä musiikkia ja energiaa, nyt se oli tyhjä ja lavakädet pakkasivat mellakka-aidan pätkiä kasaan. Aloin itsekin purkaa kamojani ja mietin, että onhan tässä taas aika vahvoja kontrasteja.

Kamat pakettiin, roudaus, kiitokset teknikoille ja autolla takaisin Helsinkiin, jossa yöpaikkana toimi Klausin sohva. Yksi olut autossa pelkääjän paikalla ja toinen perillä. Vappuaaton juhlinta oli siinä. Uni tuli noin kello puoli viisi.

Torstai 1.5.
Henry’s Pub, Kuopio

Herätyskello herätti Klausin sohvalta kello 11. Kuopiossa pitäisi olla viiden maissa ja edessä oli pitkä ajomatka, joten oli syytä lähteä liikkeelle ajoissa. Pikaiset aamukahvit ja autoon, joka oli onneksi eilisen jäljiltä valmiiksi pakattuna.

Ajomatka oli pitkä ja keli harmaa. Mukavaa oli silti, kerroimme juttuja ja kuuntelimme musaa. Ajoin Juvalle asti, jossa vaihdoimme kuskia. Elin rock-dekadenssia ja ostin pieneltä huoltoasemalta pullon omenalimonadia sekä minttu-puffetin. ”Kai sinä maksat nämä käteisellä?”, kysyi huoltoaseman tiskin takana ollut mies huolestuneena. Huoltoaseman kassakone oli kuulemma mennyt vappuaattona rikki.

Tiskillä oli läjä kuitteja ja pieniä kolikoita summittaisissa läjissä. Mies yritti kuumeisesti laskea paljonko ostokseni maksavat ja paljonko viiden euron setelistä annetaan takaisin. Kesken haastavan laskutoimituksen ajatus harhautui: ”kympinhän sinä annoit?” Olin rehellinen, totesin antaneeni vitosen ja kerroin paljonko minun laskupääni mukaan tulisi antaa takaisin. Mies laski vaivalloisesti eri kolikkokasoista sopivan summan ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Olimme perillä Kuopiossa sopivaan aikaan. Miksaaja tuli vastaan takaovella ja kehotti meitä menemään syömään sillä välin kun hän laittaa meille lavan valmiiksi. Tämä kävi hyvin, sillä emme olleet koko päivänä syöneet muuta kuin kevyen aamiaisen. Introssa tilasin vuohenjuusto-punajuuririsoton. Vuohenjuustopohjainen ateria kahtena perättäisenä päivänä, hyvä.

10v_kuopio.JPG
Kuopion Intro tarjoaa yhdet Suomen parhaista bändiruokailuista.

Ruokailun jälkeen kulman ympäri Henkkaan ja soundcheckiä tekemään. Hommat hoituivat ongelmitta ja suuntasimme hotellille lepäilemään. Keikkaan oli aikaa kolmisen tuntia.

Klaus jäi torkkumaan huoneeseen, minä menin hotellin saunaan. Vappupäivän johdosta olimme ilmeisesti ainoat asiakkaat koko hotellissa, joten sain saunoa rauhassa. Edellisen päivän kirjojen kantamisesta ja keikasta kipeytyneet lihakset saivat vähän palautua lämmössä. Löylyjen jälkeen ehti vielä torkkumaan huoneeseen vajaan tunnin ajaksi.

Lähdimme keikkapaikalle vajaata tuntia ennen keikkaa. Olo oli väsymyksen takia jotenkin hieman holtiton. Ei tuntunut yhtään siltä, että kohta olisi menossa keikalle. Keikkapaikalla oli jo jonkin verran väkeä sinne saapuessamme, joten tyhjille seinille ei tarvitsisi soittaa.

Kuten yleensäkin, olo terävöityi juuri ennen keikkaa. Jännitys hiipi kehoon ja herätti horroksesta valppaustilaan. Miksaaja laittoi ennalta sovittuun aikaan intronauhan soimaan. Punnerruksia lavan takana sijaitsevassa käytävässä, halaus ja lavalle.

Yleisöä oli paikalla mukavasti ja meidät otettiin vastaan saman tien suurella lämmöllä. Avausbiisinä oli jälleen En voi unohtaa sua, josta siirryttiin suoralla leikkauksella Tänä yönä -kappaleeseen. Bändimme ensimmäiset biisit ikinä, sopivat avausnumerot kymmenvuotiskeikoille siis.

Keikka eteni hyvätunnelmaisena. Edellisen päivän Espoon keikkaan verrattuna tunnelma oli paljon intiimimpi, sillä yleisö oli konkreettisesti lähempänä ja helpommin lähestyttävissä kuin tuhatpäinen väkijoukko. Ja tämä ei ollut arvottava kommentti, molemmille esiintyminen on omalla tavallaan nautittavaa.

Välispiikit olivat poikkeuksellisen hyviä. Spontaania vuoropuhelua. Klaus sai minut repeämään pari kertaa aika totaalisesti omilla kommenteillaan. Lavakuuluvuus oli kohdallaan ja soittaminen oli kertakaikkisen mukavaa. Yleisö oli pelkkää hymyä alusta loppuun.

Meidät taputettiin encoreille kahdesti. Aivan viimeisinä biiseinä soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -biisiparin. Diptyykin, kuten teoskokonaisuutta nykyisin hienostuneesti nimitämme.

Keikan päätyttyä kamat kasaan ja hetki hengailua ihmisten kanssa salin puolella. On hauskaa, että keikkojen jälkeen pääsee tutustumaan oikeasti mukaviin ihmisiin. Ylihumalaiset änkyttäjät ovat meidän keikoillamme selvässä marginaalissa.

Muutamien paita- ja levykauppojen jälkeen roudaus autoon ystävällisten kuopiolaisten avustuksella. Sen jälkeen hotellille nukkumaan, uni tuli noin neljän aikoihin.

Perjantai 2.5.
Vakiopaine, Jyväskylä

Herätyskello soi yhdeksältä. Jyväskylään ei ollut kiire lähteä, mutta hotelliaamiainen loppuisi kymmeneltä ja kuten hyvin tiedetään, vain hullu jättää hotelliaamiaisen syömättä. Hotelliaamiaisten ajat ovat kyllä selvää syrjintää meitä yötyöläisiä kohtaan. Yövuorossa olevat tulisi huomioida tasapuolisesti hotellin aikatauluissa. Erinomainen vaihtoehto olisi toinen kattaus, joka alkaisi vaikka 10:30 ja jatkuisi puolille päivin. Sitten voisi nukkua maksimaalisen pitkään ja luovuttaa huoneen heti syötyään. Montako bändiä Suomessa yöpyy vuoden aikana eri hotelleissa? Lähtisivätköhän kaikki mukaan, jos asian puolesta perustettaisiin jokin kansalaisliike?

Söimme aamiaisen väsyneinä ja menimme kymmeneltä takaisin huoneeseen torkkumaan vielä toviksi. Lopulta ylös ja hetkeksi kaupungille pyörimään. Levykauppa Äxästä tarttui mukaan matkalevyjä, Klausille Kentin ja minulle Insomniumin uutuuslevy. Suuntasimme Jyväskylään puolenpäivän aikoihin.

Perillä kolmen maissa. Vakiopaineessa oli alkamassa taidenäyttelyn avajaiset, joten kannoimme kamamme sisälle ja suuntasimme syömään viereiseen Mariaan. Päivän ruokavalintana oli lohipasta. Tässä yhteydessä on huomautettava, että ennen meidän keikkojamme syöminen tulee ajoittaa mieluusti noin neljän tunnin päähän keikasta, sillä keikka on verrattavissa reippaaseen urheilusuoritukseen. Samasta syystä ruokailussa kannatta suosia hiilihydraattipitoisia annoksia.

Klaus jäi Mariaan puhumaan puhelua, minä palasin Vakiopaineeseen. Ilokseni ja yllätyksekseni näyttelyn avajaisissa soittava bändi oli Nyrkkikyllikit, jonka solisti on ystäväni. Vielä suuremmaksi riemuksi bändi soitti yllättäen settinsä loppupuolella coverin meidän Pitäiskö sunkin jo -biisistämme. Mainio versio muuten!

Nyrkkikyllikkien keikan jälkeen meidän kamamme lavalle, tai siis lattiamatolle joka markkeerasi lavaa. Soundcheck oli jälleen hoidettu rivakasti ja siirryimme odottelemaan keikkaa. Ennakkolippuja oli myyty ainoastaan parikymmentä, mikä oli melkoinen tiputus viime vuosiin. Keikkaa edeltänyt vappu näytti vaikuttavan melkoisesti opiskelijakaupungissa. Viime vuosina olimme soittaneet Vakiopaineessa useita loppuunmyytyjä keikkoja, nytkö se loppuisi?

Ei ollut kuitenkaan hermostunut olo, soittaisimme niille jotka paikan päälle tulisivat. Odottelimme jo iltaseitsemältä alkavaa keikkaa kaikessa rauhassa. Koska olimme soittaneet Vakiopaineessa perinteisesti aina vappuaattona, päätimme taivuttaa kalentereita hieman ja julistaa vappuaaton kyseiselle päivälle. Kävin ostamassa kaupasta parillakympillä ilmapalloja, paukkuserpentiiniä ja muuta asiaankuuluvaa. Koristelimme baarin vapputunnelmaiseksi.

10v_vappu.JPG
Vappua voi viettää myös pari päivää jäljessä.

Ilmapalloja baaritiskillä puhaltaessani ajauduin keskusteluun vieressä istuvan herrasmiehen kanssa. Hänellä oli niin komeat ja huolitellut viikset, etten malttanut olla kysäisemättä hänen käyttämäänsä viiksivahamerkkiä. Hän totesi valmistavansa vahansa itse ja antoi reseptivinkkejä mikäli olisin kiinnostunut kokeilemaan itse. Harvinainen, mutta oikein miellyttävä keskusteluaihe.

Keikan lähestyessä totesimme, että väkimäärä tosiaan näyttää jäävän aiempia vuosia vähäisemmäksi. Vetäydyimme takahuoneeseen varttia ennen keikkaa. Perinteiset valmistautumisrituaalit, punnerrukset, äänenavaus, halaus ja sitten lavalle.

Baari oli huomattavasti vajaampi kuin normaalisti, paikalla oli noin 40-50 ihmistä. Emme kuitenkaan miettineet yleisömäärää sen kummemmin, vaan polkaisimme keikan käyntiin En voi unohtaa sua / Tänä yönä -kaksikolla. Jo parin biisin jälkeen tunnelma oli kohdillaan ja ihmiset tanssivat ja lauloivat mukana.

Baarissa vallitsi mukavan rento ja intiimi tunnelma ja välispiikit venyivät taas lähestulkoon stand-upin puolelle. Klausin piilolinsseihin liittynyt spontaani vitsi tipautti sekä minut että yleisön. Lopulta yli puolitoistatuntiseksi venähtänyt keikka päättyi jälleen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykkiin. Hyvä meininki!

Paikan toinen omistaja Matti kävi kiittämässä keikan jälkeen: ”mietin että mitenkähän tässä nyt käy kun väkeä on noin vähän, mut hitto näköjään te saatte tunnelman pystyyn vaikka tyhjästä!”

Keikan jälkeen julistimme vappuaaton alkaneeksi. Varhaisen soittoajan vuoksi kellokaan ei ollut vielä kuin vasta yhdeksän. Hauskinta oli, että vappusimulaatio tuntui täysin uskottavalta: baari oli täynnä ilmapalloja ja suurimmalla osalla keikan jälkeen baariin jääneistä ihmisistäkin oli serpentiiniä olkapäillä. Mukavaa. Keikan jälkeen juttelin keikkaa seuranneiden Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen tutkijoiden kanssa. He kehuivat keikan analyyttisesti maasta taivaisiin ja lupasivat lähettää seuraavalla viikolla virallisen sertifikaatin hyväksyntänsä merkiksi. Näin myös kävi ja saimme alkuviikosta postia.

10v_sertifikaatti3.jpg
Todistettua hyvyyttä.

Kymmenvuotiskeikkojen avaus oli onnistuneesti takana ja saattoi siirtyä odottelemaan seuraavana vuorossa olevaa kotikaupungin keikkaa.

Perjantai 16.5.
Levy-Eskot, Joensuu
Kerubi, Joensuu

Seisomme Klausin kanssa Kerubin lavalla satapäisen yleisön edessä ihmetellen seuraavaa settilistassa olevaa biisiä, jonka nimi vaikuttaa vieraalta. ”Onko meillä edes tämän nimistä biisiä?”, kysyn. ”Hyräilepä vähän miten tämä menee”, pyydän solistilta. Lavan takaa alkaa kuulua epämääräistä meteliä. Ilmenee, että siellä on tuttaviamme juopottelemassa. He astelevat estoitta lavalle. ”Ettekö muista omia biisejänne?”, tuttumme kysyvät kovaäänisesti pilkallisella äänensävyllä. Alkaa nolottaa, yleisö katselee omituista näytelmää kummissaan. Huomaan, että lavalla on kaksi valkoista flyygeliä. Niiden keskellä on pianoharmonikka. Mitä varten nuo olivatkaan lavalla, oliko sovittu joku vierailu? Pitikö minun opetella soittamaan harmonikkaa?

Herään hikisenä patjalta Helsingin Tapaninvainiosta. On torstai, Kerubin keikka on seuraavana päivänä. Katson puhelimen kelloa, se näyttää 4:30. Herätys soi puolentoista tunnin päästä, aamujuna Joensuuhun lähtee seitsemältä.

Edellä kuvatun keskiviikon ja torstain välisen yön painajaisen myötä tajusin viimein jännittäväni perjantaista Kerubin kymmenvuotiskeikkaa tavallista enemmän. Luvassa oli paljon erikoisuuksia, normaalia pidempi setti ja lisäksi päivällä oli paljon muutakin ohjelmaa. Käsissä oli sata erilaista lankaa aikataulujen ja muun suhteen. Siksi olin päättänyt mennä Joensuuhun jo keikkaa edeltävänä päivänä: ehtisi hoitamaan osan asioista jo etukäteen. Klaus tulisi perjantain aamujunalla.

Koska sain autokyydin asemalle, olin luvannut viedä koko soitin- ja paitamyyntiarsenaalimme junassa. Kantamista todella riitti, kamaläjän kanssa piti liikkua vähitellen eteenpäin. Kieltämättä tuli mieleen, että missä menee normaalin junamatkailun ja rahdin kuljettamisen raja.

Junamatka meni nopeasti, sillä matkaseurana oli nelivuotias kummipoikani. Luennoin hänelle opettavaisesti kamaläjäni vierellä siitä, että jos haaveilee isona muusikon töistä, täytyy tykätä kantamisesta. Hän nyökytteli ymmärtäväisenä.

10v_kamat.JPG
Kevyesti pakatut matkatavarat.

Joensuun asemalla sain ystävältä kyydin itselleni ja kamoilleni Kerubille. Kerubin ovella tajusin unohtaneeni toisen kosketinsoittimeni junaan. Nopeasti takaisin asemalle ja ehdin vielä hakea soittimen junasta joka oli vajaan kymmenen minuutin päästä lähdössä takaisin Helsinkiin. ”Tämä on niin pieni, että pääsi unohtumaan”, totesin raskasta kosketinsoitinlaukkua hattuhyllyltä nostaessani. Junassa istuneita vanhuksia nauratti.

Torstai vierähti toimeliaasti, säädin keikkaan liittyviä asioita, pidin treenit parin vierailijan kanssa, annoin paikallismedioille kaksi haastattelua kirjaan liittyen ja ehdin vielä illaksi Niinivaaran lukiolle katsomaan Jäiden lähtö -kevätnäytelmän viimeisen esityksen. Kokemus oli liikuttava, omat lukioajat ja tuolloiset teatteriprojektit palasivat elävinä mieleen. Hieno esitys kaikin puolin muutenkin.

Perjantaiaamuna olo oli pidempien yöunien jäljiltä hyvä, vaikka huomasin jännittäväni keikkaa jo aamukahvin äärellä. Harvinaista, yleensä jännitys iskee päälle vasta noin kymmenisen minuuttia ennen keikkaa. Erikoisilta oli selvästi tulossa.

Kerubille soundcheckiin kahdeksitoista. Paikalle saapuivat myös illan erikoisvieraamme, Heikki Marttila ja Miihkali Jaatinen, joiden kanssa oli tarkoitus tsekata yhdessä soitettavat biisit checkin yhteydessä. Laitoin omia kamojani pystyyn samalla, kun Klaus, Heikki ja Miihkali katsoivat biisejä läpi akustisesti salin puolella.

10v_treenit.JPG
Akustiset treenit. Vasemmalta Heikki, Klaus ja Miihkali.

Soundcheckissä vierähti tavallista pidempään. Tsekkasimme omien kamojemme lisäksi myös Heikin ja Miihkalin instrumentit, treenasimme yhteisbiisit läpi ja lisäksi katsoimme Klausin kanssa vielä kahdestaan läpi parit harvemmin soitetut numerot. Kello oli lopulta puoli kolme, kun poistuimme keittiön puolelle lounaalle.

Lounastauon jälkeen katsoimme vielä läpi pari biisiä sekä poikkeuksellisen keikkaintron: olin tehnyt iMovie-ohjelmalla noin neliminuuttisen kuvaesityksen, johon oli koottu kuvia kymmenen vuoden historiamme ajalta. Klaus puolestaan oli säveltänyt kuvaesitykseen hienosti tunnelmaa nostattavan musiikin. Pätkä oli tarkoitus esittää Kerubin keikan aluksi. Katsoimme kaiken kuntoon ja suuntasimme Levy-Eskoille, jossa olimme lupautuneet soittamaan lyhyen akustisen keikan.

Eskoilla oli mukava määrä ihmisiä ja kiva, välitön tunnelma. Valikoimme soitettavaksi biisejä, joiden soinnut ja sanat ovat mukana kirjassa ja kerroimme niistä kirjan tukemana hieman syntytarinoita. Viisi biisiä oli varsinaisessa setissä, jonka jälkeen yleisö vaati lisää. Soitimme vielä kaksi biisiä ja toivotimme ihmiset tervetulleeksi illan keikalle. Hengailimme vielä kaupalla hetken ja valikoimme itsellemme keikkapalkkiot kaupan valikoimista. Oma valintani päätyi Sami Lopakan esikoisromaaniin Marras, jonka olen halunnut lukea jo pitkään (luin keikanjälkeisellä viikolla suurella nautinnolla, erinomainen teos).

Eskoilta seuraavaa etappia kohti. Kirjan yhteisörahoituskampanjassa yhtenä pakettina mukana oli Niinivaaran kävelykierros, jonka ostamalla sai tuettua kirjan tekoa. Paketin hankki kuusi ihmistä, joiden kanssa kävelimme läpi Niinivaaralla yhtyeen historian kannalta keskeisiä paikkoja. Ilma oli viileä, mutta tunnelma lämmin. Kerroimme tarinoita ja soitimme muutamia lauluja. Kierros huipentui luonnollisestikin vesitornin kattotasanteelle.

10v_katto.jpg
Kävelykierroksen viimeinen etappi. (Kuva: Elina Pesonen)

Kierroksen päättyessä kello oli noin puoli kahdeksan. Suuntasimme kumpikin äitiemme luo torkkumaan, sovimme näkevämme keikkapaikalla reilua tuntia ennen keikkaa. Turha sanoa, ettei torkkumisesta tullut mitään, vaikka päivä oli ollut pitkä. Päässä pyöri sata asiaa keikkaan liittyen, eikä rauhoittuminen onnistunut mitenkään. Jännitti sietämättömän paljon. Pakkasin repun ja lähdin Kerubille auttamaan paita- ja levykioskin pystytyksessä.

Kerubilla tuli vastaan hirveä määrä tuttuja. Salissa oli meneillään Suomi-Sveitsi -jääkiekkopeli, jonka jälkeen keikkamme alkaisi. Hermostunutta hengailua, lyhyitä keskusteluja ja paitakioskin säätämistä. Puoli yhdeltätoista suuntasin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Keikan aloitusaika venyi sovitusta, sillä Suomen peli meni ensin jatkoajalle ja sitten voittolaukauskilpailuun. Viivästys sopi itselle erityisen hyvin, ehti vähän rauhoittua. Fiiliksiä nosti ennen keikkaa melkoisesti kuuntelijaltamme juuri ennen keikkaa saamamme lahja: Action Man -figuureista tuunatut Klaus- ja Wilhelm-nuket! Järjettömän hieno lahja! Olimme vaikuttuneita siitä, kuinka pikkutarkasti nuket oli toteutettu, pienimmätkin yksityiskohdat olivat tarkasti kohdallaan: muun muassa SHS-10 -soittimeni salamakuvioitu hihna! Uskomatonta vaivannäköä, olimme todella otettuja. Kiitos!

10v_ukot.PNG
Klaus ja Wilhelm takahuoneen pöydällä.

Lopulta lätkäpeli loppui, salia tyhjennettiin penkeistä ja otettiin yleisö sisälle. Odottelimme lavan sivustalla lähtölupaa. Kävin vessassa noin kerran minuutissa, elimistö hakkasi ylikierroksilla, jännitti ja hermostutti aivan hulluna. Lopulta merkki keikan avaukseen tuli ja keikanavausvideo lähti pyörimään isolla screenillä. Pystyimme seuraamaan sitä lavan takana. Oli kiva kuulla yleisön kohahdukset eri kohdissa. Tunnelma nousi selvästi salin puolella. Screenin läpi yleisöä ei nähnyt, mutta äänestä päätellen väkeä oli paikalla.

10v_kuvaesitys.jpg
Kuvaesitysvideon alku eturivistä kuvattuna. (Kuva: Elina Pesonen)

Lopulta video päättyi loppukuvaan, jossa Klaus oli kuvassa selin yleisöön. Olimme jo etukäteen suunnitelleet, että hän menee samaan asentoon lavalle screenin avautuessa. Huutomyrsky oli valtava, kun valkokangas lähti kelautumaan ylös ja junankuulutusintro pärähti soimaan. Astelin Klausin ohi lavalle. Ihmisten määrä löi ällikällä, sali oli täynnä ja kaikki pitivät järkyttävää meteliä. Kädet tärisivät.

Intro päättyi, iskin keikan avaavan Ukkosmaineeseen-biisin ensimmäisen soinnun. Klaus aloitti ensimmäiset rivit: ”Salamasiskot, salamaveljet”. Yleisö lauloi mukana. Kylmät väreet kulkivat läpi kehon. Iskin kompin käyntiin. Introriffi meni miten sattui, kädet eivät ottaneet vastaan normaaleja käskyjä, kehon läpi kulki valtava energiavirta. Ensimmäiseen kertosäkeeseen tullessa alkoi päästä tilanteen tasalle: nyt oli käsillä juhlahetki, päätin nauttia joka hetkestä.

Juhlaa se todella oli, meitä molempia hymyilytti leveästi koko ajan. Ihmisistä hyökyvä positiivinen energia oli järjettömän voimakas. Meitä oli todella kaivattu. Paita oli likomärkä jo muutaman biisin jälkeen, heitin puvuntakin lavan taakse.

10v_kerubi4.jpg
Tykkäystä ilmoilla. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Kaikki sujui kuin unelma siihen asti, kun vuorossa oli viides biisi Yli mutakuoppien. Tapanani on ollut laulaa biisin toinen säkeistö. Niin tein nytkin, Klaus ojensi mikrofonin. Veuhkuissani hyppäsin lavalta laulamaan lattian tasolle mellakka-aidan ja lavan väliin jäävälle alueelle. Hypätessäni tunsin liukastuvani johonkin lattialla olleeseen. Tunsin kuinka oikea nilkka taittui ja yhtäkkinen terävä kipu iski jalkaan.

Nousin vaivalloisesti takaisin lavalle samalla säkeistöä laulaen. Jatkoin koko ajan laulamista, mutta päässä liikkui kamala pelko: oliko jalka murtunut? Mieleen tunki väkisin näky keväästä 2011, kun Klausin polvi murtui keikalla ja jouduimme lopettamaan soittamisen. Pitäisikö keikka lopettaa nyt? Juuri nyt, kun yleisö on täysin pikkusormen ympärillä ja kaikki silkkaa juhlaa? Biisi meni loppuun automaattiohjauksella, mietin hermostuksissani että mitä pitäisi tehdä.

Seuraavana biisinä oli onneksi suoraan edellisestä jatkuva Mansikkakausi, joka alkaa taputussäestyksellä. Annoin yleisölle rytmin taputettavaksi ja kyyristyin tutkimaan nilkkaani. Se oli turvoksissa, mutta ei mitenkään muodottomana. Kokeilin varovasti varata painoa jalalle. Sattui, mutta jalka kuitenkin tuntui kantavan. Päättelin nopeasti, että murtunut se ei voi olla, sillä silloin kipu olisi sietämätön. Kaadoin nilkan päälle kylmää vettä pullosta ja jatkoin soittamista.

Päätin soittamisen aikana yrittää varoa jalkaa, etten vahingossa riko sitä enempää. Jo saman biisin lopussa olin unohtanut päätökseni ja hypin tasajalkaa. Adrenaliini on ihmeellinen aine. Aiemminkin keikoilla on huomannut, ettei esiintyessä juurikaan tunne kipua. Jalka tuntui kyllä erilaiselta, mutta kipu oli mietoa verrattuna niihin tuntemuksiin mitä yleisöstä sai.

Seitsemännessä biisissä toivotimme lavalle ensimmäisen erikoisvieraamme, Heikin. Soitimme hänen kanssaan harvemmin livenä kuullun Ilosaaren nurmikolla -biisin, jonka levyversiossakin Heikki soittaa sähkökitaraa. Biisi oli kaunis suvantokohta vauhdikkaaseen alkuun nähden.

Ilosaaren jälkeen lavalle liittyi Miihkali Casio DG-20 -synakitaransa kanssa. Esitimme nelistään Pallosalama-levyn nimikkobiisin. Heikin ja Miihkalin lavahengailu nauratti kovasti, miehet vaihtoivat kitaralickejä biisin aikana puolin ja toisin keskinäisten virnuilujen kera. Yleisö lauloi kertosäkeen ”Aaa-aa”-osuudet mukana lujaa.

Pallosalaman jälkeen yleisö aplodeerasi Heikille ja jäimme Miihkalin kanssa kolmisin lavalle esittämään Hiustesi tuoksu -biisin, jonka levyversiossa Miihkali puolestaan esiintyy. Hauskaa oli soittaa soolokamppailu pitkästä aikaa livenä (viimeksi Miihkali vieraili keikalla samassa biisissä juuri Salamasiskot, salamaveljet -levyn ilmestymisen jälkeen).

Varsinainen keikka päättyi Action Man -coveriin, jonka päätyttyä jäimme makaamaan lavalle ja kuuntelimme kuinka yleisö hakkasi lattiaa ja huusi nimeämme. Hymyilytti. Klausin yleisönhuudatuksen jälkeen esitimme Ekan kerran ja sen jälkeen 80200:n. Jälkimmäiseen oli sisällytetty viimeinen vierailijayllätys. Kesken toisen säkeistön biisin levyversiossakin laulava Marja Tahvanainen asteli juontamatta lavalle. Joensuulaisyleisö tunnisti tietenkin Stellasta tutun laulajan heti ja antoi spontaanit aplodit kesken biisin. Biisin jälkeen astelimme lavan taakse vetämään henkeä ja kiittelemään Marjan.

10v_kerubi3.jpg
Marja vierailemassa 80200-biisissä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin ja aloitimme encoret En voi unohtaa sua -kappaleella. Sitä seurasi Nöpönenä, jonka aikana astelimme yleisön joukkoon. Biisin loppulaulu oli hieno: jaoimme yleisön kahtia ja laitoimme omat puolemme laulamaan keskenään kilpaa. Minun puoleni voitti, hyvä meidän puoli!

Nöpönenän jälkeen vielä Pyyhe kenttään…not! sekä Joensuuhun sopivasti Katuvalojen välke. Niiden jälkeen vaikutti vahvasti siltä, että yleisö tahtoi vielä lisää. Meillä oli varattuna ylimääräiseksi vielä kaksi biisiä. Päätimme, ettemme turhaan poistu lavalta kun tilanne on niin selvä molemmille osapuolille. ”Jaksatteko te vielä?” -kysymykseen vastauksena oli valtava huutomyrsky.

10v_kerubi2.jpg
Kaverikuva yleisön kanssa. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -kaksikon, jotka oli suunniteltu viimeisiksi biiseiksi. Tuntui kuitenkin siltä, että tilaisuus vaati vielä jonkun loppuhartauden, joten esitimme spontaanilla idealla biisikaksikon perään vielä Pielisjoen. Biisin viimeisen äänen soittaessani ajattelin, että tässä se nyt oli. Yksi kaikkien aikojen illoista. Ikinä.

Olimme jo takahuoneeseen johtavan käytävän ovella, mutta kuulimme sinnekin asti yleisön vaativan vieläkin lisää. Olimme soittaneet yli kaksi tuntia, mutta meteli ei loppunut millään. Tuntui väärältä jättää yleisö keskenään, joten astelimme takaisin lavalle yleisön hurratessa. Ei ollut mitään hajua siitä, mitä voisi vielä soittaa.

Idea tuli nopeasti. Lavan sivulla oli akustinen kitara levykauppakeikan jäljiltä. Nappasin sen kouraani, astelimme yleisön joukkoon ja pyysimme kaikkia hiljentymään. Viimeisenä biisinä soitimme yleisön keskellä pitkään soittamatta olleen Suudelmia Suvikadulla -kappaleen. Yleisö lauloi biisin mukana alusta loppuun. Järkyttävän kaunista.

10v_kerubi1.jpg
Viimeinen encore yleisön keskellä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Biisin päätyttyä astelimme takaisin lavalle, kumarsimme syvään ja poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen. Juuri päättynyt keikka oli ollut yksi parhaistamme ikinä.

Keikanjälkeisistä tapahtumista ei ole paljoa kerrottavaa, loppuyö meni onnellisessa, väsymyksen tuomassa raukeudessa. Skoolasimme takahuoneessa lähipiirin kanssa kymmenvuotislahjaksi saadut kuohuviinit ja lyhyen hengähtämisen jälkeen menimme moikkailemaan paikalle vielä jääneitä ihmisiä paitatiskille. Kiitos ihmiset, Kerubin keikan antamilla energioilla jaksaa pitkään!

10v_kuohari.JPG
Kymmenvuotiskortti ja lahjakuohuviini.

Torstai 22.5.
Henry’s Pub

Jäin Kerubin keikan jälkeen useammaksi päiväksi Joensuuhun, sillä viikonloppuna kaupungissa oli ystäväpariskunnan häät ja kalenterissa ainoastaan kourallinen hommia, jotka pystyi hoitamaan mainiosti etätyönä. Lauantaina alkoivat lämpimät kelit, joten Ilosaaressa kelpasi pitää piknikkejä.

Kävin myös näyttämässä jalkaani lääkärille, joka diagnosoi nilkassa nivelsiteiden revähdyksen. Kerroin lääkärille, että vamma syntyi hypätessäni keikalla lavalta. ”Tämähän on sitten työtapaturma, minä kirjoitan sinulle sairaslomaa”, ilmoitti lääkäri. Totesin, että ei näin vähäisten perusteiden takia jätetä keikkoja soittamatta, kun jalka kuitenkin kestää varovaista painon varaamista. Lääkäri huokaisi syvään. ”Siinä tapauksessa ammatillinen neuvoni on, ettet enää jatkossa hypi lavoilta.” Lupasin yrittää parhaani.

Lähdin Helsinkiä kohti keikkapäivänä, pääsin Eläimen kosketinsoittaja Jannen kyydissä. Matka oli pitkä mutta lystikäs. Koska jouduin kipeän jalan takia liikkumaan kyynärsauvan kanssa, päätti Janne kyyditä minut Henry’s Pubin etuovelle eli keskelle Kampin Narinkkatoria. Ennakkoluulotonta toimintaa! Ehdin paikalle hyvissä ajoin, olimme sopineet nauttivamme paikan tarjoaman bändiruokailun ennen seitsemäksi sovittua soundcheckiä.

Ateriavaihtoehdot koostuivat erilaisista friteerattuja kanansiipiä sisältäneistä annoksista. Kysäisin kasvisvaihtoehdon perään. ”On meillä sellainen kasvislautanen, siinä on erilaisia dipattavia kasviksia”, vastasi ystävällinen tarjoilija. Aiemminkin lihapainotteisten ravintoloiden kasvisruokia syöneenä ennakoin tilannetta ja kysäisin voisiko annokseen saada lisäksi ranskalaiset perunat. Pienen selvittelyn jälkeen ne luvattiin kylkiäisiksi.

Olin syönyt matkalla pari karjalanpiirakkaa, koska perillä oli tiedossa lämmin ateria. Pian pöytään tuotiinkin herkullista kasvisruokaa: ranskalaisten perunoiden lisäksi lautanen, jossa oli porkkana- ja selleritikkuja sekä dippikastiketta. Nam! Annoksen surkuhupaisuus nauratti niin paljon, etten osannut suuttua.

10v_ruoka.JPG
Ravitseva ja täyttävä bändiruoka.

Ravitsevan aterian jälkeen soundcheck. Poikkeuksellisesti meillä oli puikoissa tuttu miksaaja, Pielisjoki- ja Niinivaara Express -levyjen äänittämisessä mukana ollut Pekka, joka työskentelee tänä keväänä myös Michael Monroen keikkamiksaajana. Pekan johdolla check oli nopeasti hoidettu. Miihkali oli jälleen vierailijana, katsoimme lyhyesti läpi esitettävinä biiseinä olevat Pallosalaman sekä Hiustesi tuoksun. Checkin jälkeen suuntasimme Miihkalin, Pekan ja paikalle myös saapuneen valokuvaaja Tomi Palsan kanssa Ilvekseen katsomaan Suomen peliä. Sekä syömään lisää, sillä Henkan tarjoama ateria jätti kieltämättä pienen näläntunteen.

Suomen voitokkaasti päättyneen Kanada-ottelun jälkeen takaisin Henkkaan. Keikkaan oli aika kolmisen varttia. Oma olo oli vähän holtiton, koko päivä oli mennyt matkustaessa, eikä missään vaiheessa ollut ehtinyt asettua pitkäkseen hetkeksi. Pieni katko olisi keikkahommissa aina hyväksi, mutta koska Henkassa ei ole varsinaista takahuonetta vaan ainoastaan pieni lavantakainen varastokoppi, ei sellaiseen ollut mahdollisuutta.

Keikkavaatteet päälle, biisilista kasaan, äänenavausta ja yhtäkkiä keikka olikin jo viiden minuutin päässä. Tajusin että ennen keikkaa on pakko käydä vessassa. Lähdin etenemään vessaa kohti niin nopeasti kuin kipeällä jalallani pääsin.

Olin saanut aiemmin päivällä jalkani takia poikkeusluvan käyttää narikan taakse jäävää inva-wc:tä, jonne suunnistin nytkin nopein askelin. Vessan ovelle ehdittyäni takaani ilmestyi portsari, joka tarttui käteeni napakasti. ”Minne vittuun sä luulet olevas menossa?” Selitin mahdollisimman rauhallisesti ja asiallisesti, että keikkamme alkaa viiden minuutin päästä, pitäisi käydä vessassa ja etten kipeällä jalalla viitsisi lähteä klenkkaamaan pitkiä portaita alas. Portsari aloitti läksytyksen: ”Ei tää hei vittu toimi niin että täällä kuljeskellaan ilmoittamatta, en mä voi tietää miks kukakin täällä liikkuu”. Toinen portsari ilmestyi vessasta ja liittyi läksytyskuoroon: ”Ei vittu mitään käytöstapoja jengillä”. ”Sitä paitsi mun pitää päästä käymään tuolla vessassa kans”, jatkoi ensimmäinen portsari.

Päässä kilahti. Ärähdin ensimmäiselle portsarille, että ”Mene sitten saatana sinne vessaan niin minä kiipeän nuo portaat alas, sinulla tässä varmaan onkin enemmän kiire”. Portaita kohti kävellessäni mies tarttui uudelleen käteeni ja huusi ”mene nyt sitten sinne, vitun pönttö!” Ärsytti. Oli muuten sama portsari, joka esiintyy Salamaponin selässä -kirjan sivulla 168. Tavallaan sitä ajattelisi, että bändejä voisi kohdella ystävällisemminkin. Menin vessaan, hoidin asiani, huuhdoin kasvoja pitkään kylmällä vedellä ja yritin saada pulssia tasautumaan. Pyyhin kasvoni käsipyyhkeisiin ja klenkkasin takaisin lavan taakse.

Lavan takana tilitin turhautumistani Klausille ja klubi-isäntä Wallu Valpiolle, joka oli asemissa valmiina juontamaan meidät lavalle. Valpio sai tästä kimmokkeen aloittaa tarinan, joka ei liittynyt alkuperäiseen aiheeseeni mitenkään. Keskeytin päättymättömältä vaikuttaneen monologin mahdollisimman ystävällisesti huomauttamalla, että keikan piti alkaa jo muutama minuutti sitten. Klubi-isäntä havahtui tarinastaan ja asteli lavalle juontamaan meidät sisään.

Ärsytys, väsymys ja kaikki negatiivinen huuhtoutui kehosta saman tien, kun nousimme lavalle. Paikka oli tupaten täynnä ja yleisöstä lähtevä huutomyrsky valtava. Aloitimme keikan Ukkosmaineeseen-biisillä. Yleisö hyppi, tanssi ja lauloi mukana. Tunnelma oli alusta alkaen loistava ja lämmin huolimatta haastavista olosuhteista. Lava oli melko pieni, joten Klaus ei mahtunut liikkumaan normaalisti. Hän toki ratkoi ongelmaa luovasti esiintymällä välillä muun muassa baarin pöydillä seisten.

10v_henkka2.jpg
Henkan lavalla. (Kuva: Tomi Palsa)

Oma liikehdintäni oli jalan takia minimaalista. Huomasin koko ajan nojaavani terveeseen vasempaan jalkaan, mikä aiheutti sen että vasen jalka tuppasi välillä puutumaan. Soitto kuitenkin sujui mainiosti ja yleisö eli täysillä keikan mukana. Samoin klubi-isäntä Valpio, joka käväisi pariin otteeseen matalalla lavalla spiikkaamassa omiaan. Ohjasimme hänet hellästi hymyillen alas lavalta. Toisaalta Wallu pelasti keikan aikana kaatumaisillaan olleen vesilasin pedaalilautani vierestä, eli hän oli myös tarvittaessa mies paikallaan.

Puolivälissä settiä kutsuimme jälleen Miihkalin lavalle. Molemmat biisit menivät mainiosti, Hiustesi tuoksun soolokamppailu oli ehkä jopa hivenen ytimekkäämpi kuin Joensuun keikalla. Myös Pallosalama kulki hyvin.

10v_henkka1.jpg
Miihkali vierailemassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Loppukeikasta lavalla vieraili myös Henna Helasvuo, joka soittaa myöskin Klausin Pihka ja myrsky -yhtyeessä. Henna on laulanut Pallosalama-levyllämme taustoja pariin biisiin, joista toisen (Niin sen pitikin mennä) hän kävi nyt esittämässä kanssamme.

Viimeisenä biisinä jälleen Action Man, jonka jälkeen lavalle makaamaan. Klaus imitoi hauskasti yleisönhuudatusspiikissään karheaäänistä klubi-isäntäämme, repeilin nauruun lattialla.

Soitimme lopulta yleisölle kahdet encoret, yhteensä parinkymmenen biisin mittaiseksi venähti Helsingin keikkakin. Lopuksi kumarsimme yleisölle syvään. Hieno meininki, kiitos kaikille paikalla olleille!

Keikan jälkeen kamat kasaan, kuivat vaatteet päälle ja hetki hengailua paitatiskillä ihmisten kanssa. Kävin hauskan keskustelun erään meihin juuri tutustuneen kuuntelijan kanssa. ”Te varmaan menette sitten tästä hotelliin”, hän totesi. Naurahdin ja kerroin lempeästi, että suomalaisen marginaalimuusikon arki on vähemmän ruusuista. Yösijaksi oli luvassa nimittäin - kuten niin monta kertaa aiemminkin - Klausin sohva. Toisaalta Klaus on juuri vastikään hankkinut uuden sohvan, jossa on aiempaa mukavampi nukkua, joten en valita.

Lauantai 31.5.
Telakka, Tampere

Viikon lepotauko keikoista antoi jalalle aikaa parantua, ja Tampereelle saatoinkin lähteä ilman kyynärsauvaa. Ystävämme Kari oli lupautunut mukaan reissuun kuskiksi ja paitamyyjäksi, ja sehän oli tietysti meille mieluisaa. Mukaan lähti Henkan keikallakin vieraillut Henna Helasvuo, jonka kanssa oli aikomuksena esittää myös Tampereella pari yhteisnumeroa.

Matka meni rattoisasti ilman pysähdyksiä ja saavuimme Tampereelle puolisen tuntia etuajassa. Olimme laskeneet aikataulumme siten, että ehdimme syödä rauhassa ennen kahdeksaksi sovittua soundcheckiä.

Telakan falafel-burger oli jälleen kerran herkullinen. Jälkiruoaksi jäätelöpuikko ja kaksi kuppia kahvia, niiden jälkeen oli hyvä käydä soundcheckin pariin. Check meni ongelmitta, katsoimme sen yhteydessä Hennan kanssa soitettavat biisit checkissä läpi.

Checkin jälkeen aikaa keikan alkamiseen oli reilu pari tuntia. Ei tuntunut järkevältä lähteä hortoilemaan mihinkään, joten otin kupillisen teetä ja istuin alas. Odotteluaika meni lupsakasti jutellessa paikan päälle saapuneiden Tampereen kavereiden kanssa. Samalla kauppasin muutamat kirjat.

Reilu puolisen tuntia ennen keikkaa yläkerran takahuoneeseen valmistautumaan ja vaihtamaan keikkavaatteet päälle. Teimme biisilistan, joka noudatteli aika pitkälti viime keikoilla soitettua. Erikoisbonuksena oli Titanicin keulassa, jota ei ole soitettu vähään aikaan keikoilla.

Jännitys hiipi taas kehoon juuri ennen keikkaa, vessassa piti ravata minuutin välein. Miksaaja tuli varmistamaan vähän ennen yhtätoista olemmeko jo valmiita. Varmistuksen saatuaan hän meni alakertaan laittamaan intronauhan pyörimään. Kuuntelimme yläkerran välitasanteella, kuinka salista kuului iso kohahdus intron soidessa. Nopea halaus ja lavalle.

Ihmiset ottivat meidät vastaan kovaäänisesti lavalle astellessamme. Vilkaisin saliin ja totesin silmämääräisesti, ettei Telakka ole meidän keikoillamme ole koskaan ollut näin täynnä.

Keikka oli silkkaa hurmosta Ukkosmaineeseen-avausbiisistä lähtien. Yleisö oli jotenkin poikkeuksellisen innoissaan, porukkaa ei tosiaankaan tarvinnut erikseen taistella mukaan.

Keikan puolivälissä Hennan kanssa esitetyt biisit (Titanicin keulassa ja Niin sen pitikin mennä) olivat kiva suvantokohta nopeampien biisien keskellä ja niiden jälkeen oli taas hyvä iskeä koneeseen lisää kierroksia Hälytys!-biisin tahtiin.

Varsinainen keikka päättyi jälleen Action Man -coveriin, jonka jälkeen kaaduimme lavalle kuuntelemaan yleisön encoreja vaativaa mylvintää.

10v_tre.jpg
Kaikkensa antaneet. (Kuva: Tomi Palsa)

Encoreiksi tarjoilimme 80200:n, Nöpönenän ja päälle vielä Pyyhe kenttään…not! -biisin, jonka jälkeen poistuimme takahuonetta kohti. Yleisö vaati kuitenkin lisää. Palasimme lavalle esittämään kevään keikoilla viimeiseksi encoreksi vakiintuneen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykin, joka ylsi häiriintyneessä riehakkuudessaan ja improvisaatiossaan jälleen mahtaviin sfääreihin. Biisin alun hämyilyssä joku yleisöstä huusi ”Ette te oo mikkään progebändi, jospa vaan soittasitte”. ”Myö ollaan just sellainen bändi kuin halutaan etkä sie sitä määrää”, vastasi Klaus ja sai yleisöltä raikuvat aplodit.

Yläkerran tytölle -biisin jälkeen poistuimme lavalta. Tarkoitus oli oikeastikin lopettaa keikka siihen, mutta yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin lavalla ja hetken keskusteltuamme päätimme tehdä yllätysratkaisun ja soittaa Pielisjoen täysakustisesti. Laskeuduimme lavalta yleisön keskelle ja kehotimme ihmisiä olemaan hiljaa. Riehakkuudestaan huolimatta ihmiset tottelivat ja salin keskelle laskeutui upean harras tunnelma. Ihmiset lauloivat mukana pehmeästi kuin kesäsade. Kylmät väreet menivät.

Pielisjoen jälkeen takahuoneeseen kuivaamaan enimmät hiet. Totesimme yksimielisesti keikan loistavaksi ja laskeuduimme alakertaan juttelemaan ihmisten kanssa levy- ja paitakioskille.

Puolisentoista tuntia keikan päätyttyä kaikki kamat olivat kasassa ja kotimatka saattoi alkaa: olimme sopineet jo aiemmin, että Kari ajaa meidät yötä myöten takaisin Helsinkiin, jonne Klausin piti päästä seuraavaksi päiväksi. Saimme Telakalta mukaamme matkaeväiksi täytettyjä sämpylöitä ja kassillisen olutta.

Aamuneljältä katselin moottoritiellä sadepisaroita tuulilasissa, mietin muutama tunti sitten päättynyttä keikkaa ja tunsin suurta ylpeyttä bändistämme.

Lauantai 7.6.
Vastavirtarock, Kokemäki

Viikko Telakan keikan jälkeen vuorossa oli festivaalikauden avaus. Mukaamme ilmoittautui jälleen vapaaehtoinen kuski ja paitamyyjä, tällä kertaa ystävämme Turkka. Vuorossa olisi jälleen paluu Helsinkiin yötä myöten, joten kuskiapu oli mieluisaa: keikan soittamisen jälkeisessä raukeudessa ei ole hirvittävän turvallista ajaa aamuöiseen aikaan pitkiä matkoja.

Lähdimme matkaan sovittujen aikataulujen mukaan. Pidimme paussin Karkkilassa, ostin itselleni huoltoasemalta uudet aurinkolasit. Klaus sanoi, että näytän niissä hevibändin basistilta, Turkka puolestaan arvioi lasien muuttavan habitustani jameshetfieldmäiseen suuntaan. Molemmat kommentit otin kehuina.

Forssasta nappasimme kyytiin Tomi Palsan, hovikuvaajamme, joka on kuluneen vuoden aikana ehtinyt taltioida keikkojamme jo Tampereella (kahdesti) sekä Helsingissä.

Olimme laskeneet aikataulumme siten, että olemme perillä reilua tuntia ennen keikkaa. Kiirettä ei ollut, sillä festivaaliolosuhteissa soundcheckit hoidetaan vain nopeina linjatsekkauksina juuri ennen keikkaa.

Perillä ilmeni kuitenkin, että meitä ennen esiintyvä Asa bändeineen oli myöhässä, he olivat olleet soittamassa ystävänsä häissä ja viivähdys oli ilmeisesti hieman venynyt. Lopulta bändi saapui paikalle vajaat puoli tuntia keikkansa alkamisen jälkeen. Lavalle kamat saatuaan bändi aloitti soittoaikansa noin varttia ennen sitä, kun meidän soittoaikamme olisi pitänyt alkaa.

Odotteluaika meni lämmitellessä (ilma oli hieman viileä), kuumaa juodessa ja paitakioskia pystytellessä. Kun Asan keikkaa oli edennyt reilu puolisen tuntia (soittoajat olivat kolme varttia), suuntasimme lavan taakse vaihtamaan vaatteita.

Asa porukoineen kuitenkin venytti keikkaansa. Meidän sovitusta aloitusajastamme oli vierähtänyt lähes tunti, kello oli jo reilusti yli puolenyön. Lopulta järjestäjä huusi lavan vieressä bändiä lopettamaan, mutta yhtye tinki kuitenkin vielä yhden biisin. Odottelin lavan vieressä kamoineni valmiina suorittamaan pikaisen roudauksen ja kamojen pystyttämisen. Asa asteli lavalta ja tuli halaamaan, pahoitteli venynyttä keikkaa.

Astelin lavalle pystyttämään kamoja. Asan keikka oli loppunut vähän kuin seinään, joten yleisö vaati vielä lisää. Oli melkoisen tukala fiilis pystyttää kamoja, kun yleisö vaatii edellistä bändiä lavalle. Eturivissä ollut tyttö katsoi kamojen pystyttämistäni ja huusi ”Mee vittuun joulupukki, ei kukaan halua kuunnella sun soittoa!”

Palasin lavan taakse ja kävin pyytämässä Asalta, josko tämä voisi käydä selventämässä tilanteen yleisölle: me emme olleet vieneet heidän soittoaikaansa vaan toisinpäin. Artisti suostui mukisematta ja kävi paiskaamassa kättä eturivin kanssa samalla kun laittelin kamojani.

Yritin toimia mahdollisimman rivakasti, sillä tiesin aikataulujen olevan myöhässä jo valmiiksi. Keikka pääsisi alkamaan heti, kun olen pystyttänyt kamani.

Kosketinsoitinständiä kasatessani ihmettelin oudosti taittunutta niveltä. Tutkin asiaa tarkemmin ja osa kosketinsoitintelineestä repesi irti. Vuoden 2007 alusta asti käytössäni ollut metallinen teline tuli tiensä päähän. Tietenkin se tapahtui hetkellä, kun oli muutenkin pieni kiire päällä. Lavalla mikkejä pystyttänyt miksaajakin tuli ihmettelemään tapahtunutta: ”eihän tuollaiset mene rikki”. Niin minäkin olin luullut.

Nopeaa tilanteenratkaisua kehiin kiireestä huolimatta. Otin käyttööni puisen pöydän, joka oli ollut dj:n käytössä ja asetin toisen kosketinsoittimen sen päälle. Laitoin sen taakse alumiinisen keikkasalkkuni (jossa säilytän piuhoja, varapattereita ynnä muuta) ja nostin sen päälle toisen kosketinsoittimen, jotta saisin sen vähän korkeammalle. Asetelma ei ollut kovinkaan tukeva, mutta hienosteluun ei ollut aikaa.

Aloin kytkeä piuhoja. Kaksi nuorta tyttöä kävi kysymässä lavan edessä jotain mistä en saanut selvää. Kun menin lähemmäs, ilmeni että he pyysivät jatkojohtoa käyttöönsä, jotta voisivat ladata puhelimiaan. Valittelin, että jatkojohto on kyllä valitettavasti kosketinsoittimiani varten. Tytöt poistuivat tuhahdellen. Olin selvästi juuri hankkinut itselleni Kokemäellä kusipään maineen.

Piuhat kiinni ja nopea linjatsekki. Keikka pääsi alkamaan telineen rikkoutumisen aiheuttamasta viivytyksestä huolimatta jo noin vartti Asan keikan jälkeen. Päätimme ottaa energisen aloituksen keikalle, jossa paikalla olevasta yleisöstä suurin osa ei tuntenut meitä: avausbiisiksi nostettiin 80200.

Poikkeavista kosketinsoittimien asennoista johtuen piti skarpata alussa tavallista enemmän, mutta lopulta tunnelma alkoi löytyä.

10v_kokemaki2.jpg
Tee-se-itse-kosketinsoitinteline. (Kuva: Tomi Palsa)

Kevään huikeilla kymmenvuotiskeikoilla oli jo ehtinyt osin tottua siihen, että yleisö on lähtökohtaisesti näpeissä. Nyt porukkaa piti taistella tavallista enemmän mukaan. Hiljalleen saimme energiamme kohtaamaan huolimatta myöhäisestä ajankohdasta ja kylmähköstä kesäyöstä. Lavan eteen muodostui tanssirinkejä. Mukana mahtui toki myös perusfestarihuutelijoita: minun puolellani oli koko keikan ajan kaksi miekkosta, jotka huusivat joka biisin välissä (välillä myös biisien aikana): ”We want more”. Klausin puolella puolestaan oli mies, joka huusi joka biisin välissä ”Soittakaa Paranoid!” Huumori on hankala laji.

Keikka oli joka tapauksessa mainio. Huomattavasti punk-henkisempi kuin toukokuussa soitetut keikat, mutta kaikilla osapuolilla tuntui olevan hauskaa.

10v_kokemaki1.jpg
Solistia hymyilyttää. (Kuva: Tomi Palsa)

Keikan loppupuolella Murphyn laki ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen” toteutui vielä kerran. Otin Yamaha SHS-10 -keytarini kaulaan Hiustesi tuoksu -biisin alussa, mutta totesin ettei soittimesta kuulunut ääntäkään. Checkissä soitin oli toiminut. Tsekkasin nopeasti, että langaton on päällä ja että soittimessa on oikea mode valittuna. Ei muutosta. Tajusin, että patterit olivat loppuneet. Jätin soittimen nurkkaan ja paikkasin synaosuudet lead-kiipparillani.

Biisien välissä yritin kaivaa toisen kosketinsoittimen alta olevasta salkustani varaparistoja, jotta pääsisimme esittämään SHS-10:n säestyksellä myöhemmin setissä olevan Nöpönenän. Vaivalloisen kaivelemisen jälkeen onnistuin löytämään riittävät paristot, jotka olivat paketissaan. Yritin availla paristopakettia biisien välissä, mutta keikka-adrenaliineissa toimenpide ei kerta kaikkiaan onnistunut. Onneksi bändimme on joustava ja laitoimme settiä uusiksi lennosta.

Varsinaisen setin päätyttyä yleisö vaati iloksemme lisää: olimme voittaneet heidät puolellemme! Lavalle esittämään vielä Eka kerta ja Katuvalojen välke, joiden jälkeen kumarsimme yleisölle hyvästiksi.

Kaikki olivat yhtä suurta hymyä keikan päätyttyä ja levykioskilla kävi kuhina. Itse olin kaikista yllättävistä vastoinkäymisistä vielä hieman pökerryksissä, mutta iloitsin siitä että selvisimme niistä huolimatta voittajina. Keikkajärjestäjä yllätti vielä iloisesti kohteliaalla toiminnalla antamalla ruokarahaa paluumatkalle: olimme sopineet, että saamme ruokaa läheisestä ravintolasta keikan jälkeen, mutta Asan keikan venymisen takia paikka oli ehtinyt jo mennä kiinni lopetettuamme.

Asa puolestaan oli hyvitellyt keikan venymistä eri tavoin, sillä löysin soittimia kasatessani kosketinsoitinlaukustani Leijonaa mä metsästän -printillä varustetun t-paidan. Kamat pakattuani totesin, että paluumatkan roudauksesta tulisi hieman kevyempi, sillä rikkinäinen kosketinsoitintelineeni oli tullut tiensä päähän ja jäisi viimeiseen leposijaansa Kokemäelle. Klausin ehdotuksesta pidimme vielä telineelleni lyhyen hiljaisen hetken ennen kuin aloitimme paluumatkan.

Aamuöinen paluumatka sujui mukavissa tunnelmissa Klausin, Tomin ja Turkan kanssa. Matkan kohokohta osui Forssan Autokeitaalle, jossa törmäsimme aamuneljältä Hesburgerin jonossa Jorma Kääriäiseen ja Tomi ikuisti meidät yhteiskuvaan. Kääriäinen kertoi itsekin olevansa tulossa keikalta ja toivotti yhtyeellemme hyvää jatkoa - mukava mies ja hieno päätös keikkareissulle!

-Wilhelm

10v_jorma.jpg
Yöllinen kohtaaminen Forssassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Kolmen keikan päivä

28.10.2013 (Keikkapäiväkirjat)

Lauantai 19.10.
Bommari, Tampere
Areena, Joensuu
Sun Ahonlaita, Liperi

Keikkatauko on vähän kuin karkkilakko. Se otetaan tosissaan, mutta välistä repsahdetaan ja sitten syödään erilaisia värikkäitä makeisia kuin viimeistä päivää. Niinpä meidänkin syksyn keikkataukomme katkesi hetkeksi oikein rytinällä, kun ohjelmassa oli saman päivän aikana kolme keikkaa kolmella eri paikkakunnalla. Hulluutta on monenlaista.

Päätimme tosiaan kesän aikana oikeastaan ensimmäistä kertaa yhtyeemme historiassa pitää kunnolla pidemmän keikkatauon. Ratkaisussa ei ollut mitään dramatiikkaa, totesimme vaan että pieni irtiotto voisi tehdä hyvää. Jo nyt vajaan parin kuukauden perusteella voi sanoa, että ratkaisu on ollut erityisen hyödyllinen monellakin tavalla.

Tiedossa oli jo kesällä päätöstä tehdessä, että tauko tulee katkeamaan yhden päivän ajaksi. Tampereen ja Liperin keikat oli sovittu jo ennen päätöksen tekemistä emmekä halunneet alkaa perumaan niitä. Kummatkin keikat olivat kuitenkin yksityistilaisuuksia, eivät avoimia, joten ajattelimme että teemme ne vähin äänin ja ilmoitus julkisten keikkojen tauosta pätee niistä huolimatta.

No. Syyskuun loppupuolella Piiparisen Asko Kerubilta lähestyi ja kyseli kiinnostaisiko lämmitellä PMMP:tä heidän jäähyväiskiertueensa Joensuu Areenan keikalla. Päivämäärä oli sama kuin päivä, jolle kaksi yksityiskeikkaa oli aiemmin sovittu. Toiseksi lämppäriksi oli kuulemma jo sovittu Juki Records -tallikaverimme Eläin.

Toisin sanottuna käsittämättömän hieno kombinaatio. Kiinnostusta olisi ollut, mutta kun nyt päätös keikkatauosta oli tehty niin vastasin, että emme ole valitettavasti saatavilla. Täytyy sanoa, ettei asian ilmoittaminen ollut ihan helppoa. Järkeilin kuitenkin, että kun päätös on tehty niin pidetään siitä sitten kiinni.

Seuraavina viikkoina sain sosiaalisessa mediassa paljon muistutuksia ja hehkutusta PMMP:n tulevasta keikasta. Kaikki tuntuivat iskulta palleaan. Olisimme voineet olla mukana tuossa, äh! Olisiko pitänyt kuitenkin suostua? Lohduttauduin laskeskelemalla, että emme kuitenkaan olisi ehtineet Tampereen iltapäiväkeikalta ajoissa.

Asko oli onneksemme sinnikäs ja myös ilmeisen huono-onninen lämppärin hankkimisessa. Keikkaa edeltävän viikon tiistaina hän soitti uudelleen: ”ettekö työ nyt kuitenkin ois päässeet, kun en mie löydä tähän mitään toista niin hyvin sopivaa?”. Lupasin selvittää asian piakkoin. Soitin Klausille, joka myös myöntyi siihen että ehkäpä voidaan noin hyvästä syystä rikkoa tauko.

Ainoana huolena oli siis se, ehdimmekö Tampereelta Joensuuhun. Soitin Tampereen keikan järjestäjälle, selitin tilanteen ja kysyin olisiko mitenkään mahdollista aikaistaa soittoamme. Onneksemme hän suostui aikaistamaan soittoa tunnilla. Siirtymä oli siis mahdollinen paperilla, vaikka tulisikin tiukkaa. Soitin Askolle ja ilmoitin, että homma saadaan onnistumaan. Innostuin, vaikka samalla alkoikin hermostuttaa melkoisesti. Nyt täytyisi suunnitella kaikki etukäteen mahdollisimman tarkkaan. Saimme onneksemme houkuteltua mukaan kaverimme Karin kuskiksi. Olisi ollut vähän turhan raskasta soittaa päivässä kolme keikkaa ja sen lisäksi vielä ajaa noin 700 kilometriä.

Tulin keikkaa edeltävänä päivänä aamulautalla Helsinkiin. Klausin luokse, kahvit tippumaan ja bänditreenit pystyyn. Oli hyvä ottaa vähän tuntumaa biiseihin parin kuukauden tauon jälkeen. Sen verran niitä on kuitenkin näköjään tullut soitettua, ettei suurempia ongelmia ilmennyt. Loppuilta vapaata hengailua ja nukkumaan Klausin sohvalle puolenyön tienoilla.

Herätyskello soi lauantaiaamuna ennen seitsemää. Ulkona oli vielä pimeää. Suihkuun, pari kuppia kahvia ja sitten olikin jo aika lähteä liikkeelle, Tampereella piti olla tekemässä soundcheckiä kymmeneltä. Kari tuli kyytiin Siilitien metroasemalta ja siirtyi puikkoihin. Heti aluksi automekaanikkona työskentelevä Kari huomautti, että laina-automme talvirenkaat vaikuttavat nähneen jo parhaat päivänsä. Ja tosiaan, pito vaikutti heikolta jäisellä tiellä. No, lisäjännitystä matkaan, se on aina tarpeen.

Saavuimme Tampereelle aikataulun mukaisesti, mutta miksaajan ajo-ohjeet viivästyttivät keikkapaikalle pääsyä puolella tunnilla. Jostain syystä hän ohjeisti meidät kadulle, jolla oli kyllä samankuuloinen nimi kuin keikkapaikan osoitteella mutta todellisuudessa se sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Lopulta löysimme perille ja ajoimme auton ramppia pitkin keikkapaikkana toimivaan vanhaan väestönsuojaan kymmenisen metriä maan alle. Eksoottista.

bommari_0.jpg
Maanalaista menoa.

Miksaaja osoittautui kartanlukutaidoistaan huolimatta asialliseksi ja asiansa osaavaksi tyypiksi, ja saimme soundcheckin tehtyä ennen kuin yleisö alkoi valua paikalle. Pystytimme valmiiksi paitamyyntipisteen ja aloimme odotella parin tunnin päästä alkavaa keikkaa. Tapahtuman luonteena oli Tampereen Teknillisen yliopiston yliopistokunnan vuosijuhlien jälkeinen brunssi. Olemme soittaneet vastaavanlaisissa tilaisuuksissa toisaalla aiemminkin ja niissä on kyllä ollut hyvä meininki. On kiitollista esiintyä edellisiltana juhlineille ihmisille, jotka saavat dagen efter -ruokaa ja elämän hiljalleen voittaessa lavalle astelee mahtavaa positiivista energiaa hehkuva bändi. Siis me.

Keikkaa odotellessa tuli mieleen, että olisipa kiva jos ehtisi syömään kevyesti ennen esiintymistä, koska keikan jälkeen lähtö pitäisi tehdä äärimmäisen nopeasti jotta ehdimme Joensuuhun ajoissa. Siellä keikka alkaisi 20:45. Menimme Klausin kanssa kyselemään ruokaa. Ruokatiskin takana oli nuori mies, joka totesi että on vaan töissä eikä oikein tiedä mitään. Bongasin liedellä kattilan, joka näytti olevan täynnä jotain höyryävää keittoa. Väristä päätellen bataattikeittoa, oikein herkullisen näköistä. Kysyin voisimmeko ravita itseämme sillä ja nuori mies antoi luvan.

Ehdin lapioida pahvilautaselle kelpo annoksen ruokaa ja etsin jo tyytyväisenä lusikkaa, kun takavasemmalta paikalle lipui vihainen kokin essuun pukeutunut mies. Hän nappasi lautasen kädestäni ja totesi äkäisesti: ”ei se ole mitään keittoa, se on sulatettua cheddar-juustoa”.

Sataprosenttinen juustokeitto jäi testaamatta. Lohduttauduin kahvilla ja maissilastuilla.

Sovitun aloitusajan (klo 13) lähestyessä kävimme iskemässä lavan takana keikkavaatteet päälle ja siirryimme lavan edustalle paitakojun ääreen odottelemaan keikan alkua. Sovittuun aikaan miksaaja laittoi intronauhan soimaan. Halaus, ja sitten lavalle aloittamaan keikka Pallosalamalla.

Lavasoundi tuotti ongelmia alussa, kuuntelua piti pyytää muokkaamaan pariinkin otteeseen. Keikan aikana läsnä oli jokin kummallinen humina, jota ei kuulunut soundcheckissä. Yritimme silti luovia, ja onnistuimmekin varsin hyvin: jos meillä olikin paikoin vaikeuksia, niin kovinkaan paljon siitä tuskin välittyi yleisöön.

Yleisö oli koko ajan hyvin mukana, loppukeikasta väkeä valui pöydistä lavan eteen koko ajan enemmän. Salamaponi näytti olevan hitti, sillä sen aikana lavanedustalle tuli jo tungosta.

bommari_1.jpg
(kuva: Kari Leskinen)
bommari_2.jpg
(kuva: Kari Leskinen)
bommari_3.jpg
(kuva: Kari Leskinen)

Keikka päättyi hikisissä ja onnellisissa merkeissä. Yhä äänekkäämmäksi käynyt yleisö vaati lisänumeroita. Esitimme ensimmäisenä encorena viime vuoden lopusta asti keikkasetissä olleen käännösbiisimme, eli Action Manin (alkuperäisteos Aquan Barbie Girl). Se upposikin kuin lusikka sulaan cheddariin. Yleisö vaati vielä lisää ja soitimme Yli mutakuoppien -klassikkomme. Sitten keikka oli ohi, ja oli aika nopean siirtymän. Klaus siirtyi paitatiskille myymään, minä pakkasin kamani ja roudasimme ne Karin kanssa rivakasti autoon. Auto liikkui kohti Joensuuta melko tarkalleen puoli tuntia keikan päättymisen jälkeen. Nautimme autossa Klausin kanssa herkkulounaan: brunssilta napattuja paputacoja, nachoja ja salsaa.

muchosnachos.jpg
Maantiegourmet.

Ajokeli oli paikoin hyvinkin haastava, lunta tuli ja tienpenkkaan näytti ajaneen paljon autoja. Onneksi kuskimme oli hyvä ja saatoimme levollisin mielin jopa vähän torkkua autossa. Joensuuhun saavuimme puoli kahdeksan maissa, keikkaan oli aikaa vähän reilu tunti. Alkoi välittömästi jännittää.

Areenalle saapuessamme Eläin oli aloittanut juuri settinsä. Kannoimme kamat valmiiksi lavan viereen ja veimme paidat ja levyt valmiiksi pystytetylle myyntipisteelle. Sitten suuntasimme etsimään takahuoneen. Nappasin takahuoneesta mukaani voileivän ja kävin kuuntelemassa Eläintä parin biisin ajan. Hyvältä kuulosti.

areena_bstage.jpg
Solisti iloitsee laadukkaasta takahuoneseurasta.

Pian olikin jo aika siirtyä valmiuteen, vaihtoaikaa oli puoli tuntia. Tervehdimme Eläimet heidän lopeteltuaan keikkansa ja siirsimme omat kamamme lavalla. Miksaajana oli Kerubilta tuttu Sauli, monitorimiksaaja puolestaan oli tuttu mies Henry’s Pubista. Olimme hyvissä käsissä. Linjacheck oli nopeasti tehty. Sitten takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet, aikaa keikkaan oli viisi minuuttia.

Siirryimme odottelemaan keikkaa lavan sivuun, jännitti melkoisesti ja väsymys toi vielä oman lisänsä palettiin. Kellon ollessa pykälässä kävi juontajana ollut Härkösen Ville spiikkaamassa meidät lavalle, ja sen jälkeen Sauli iski tutun intronauhan soimaan. Nopea halaus ja lavalle. Avausbiisinä oli 80200.

Keikka oli silkkaa juhlaa. Yleisöä oli paikalla reilusti, kaikki tietenkin paikalla PMMP:n takia, mutta aplodeista ja biiseihin osallistumisesta päätellen paikalla oli paljon ihmisiä joille meidänkin musiikkimme oli tuttua. Epäilemättä myös paljon tuoreita kasvoja. Lavasoundi oli erinomaisen selkeä, mikä teki omasta olosta vapautuneen. Setissä oli paljon keytarilla soitettavia biisejä, joten pääsin myös irtautumaan sopivasti kosketinkioskini ääreltä.

areena_1.jpg
(kuva: Arttu Kokkonen)
areena_2.jpg
(kuva: Arttu Kokkonen)
areena_3.jpg
(kuva: Arttu Kokkonen)

Eläimen Laura kävi vierailemassa Niin sen pitikin mennä -biisissä stemmalaulajana. Lavalta poistuessaan Laura onnistui lähtöhalauksen yhteydessä pukkaamaan päällään leukaani niin että hampaat loksahtivat napakasti yhteen. Onneksi ei ollut kieli välissä.

Soittoajaksemme oli sovittu kolme varttia, joten keikka oli tavallista lyhyempi. Viimeisenä biisinä soittamamme Ekan kerran jälkeen kumarsimme yleisölle ja toivotimme heille mukavaa iltaa PMMP:n kanssa. Erinomainen veto, kannatti rikkoa keikkatauko!

Keikan jälkeen ei jaksanut vaihtaa keikkavaatteita pois, sillä seuraava keikka oli alkava jo reilun tunnin päästä. Hetki hengailua paitakioskilla tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja sitten kamat autoon. Ehdimme seurata PMMP:n keikkaa lavan vierestä muutaman biisin ajan ennen poistumistamme. Harmi, olisi ollut kiva nähdä keikka kokonaan, mutta toisaalta bändin kesän 2013 Ilosaarirockin huikealta keikalta jäi niin hyvät muistot, että ehkä se riitti henkilökohtaisiksi jäähyväisiksi bändille. Bändi jäi soittamaan Joutsenia, kun poistuimme Areenalta.

Sitten auto takaisin Kuopiontielle ja suunta kohti Liperiä. Löysimme ajo-ohjeen mukaisesti valaisemattomalle pikkutielle, jonka päästä löytyi vanha kyläkoulu, joka on nykyisin kommuunikäytössä. Astelimme sisälle ja tervehdimme juhlia järjestävät synttärisankarit. Paikalla oli parinkymmenen hengen juhlayleisö, joille meidän oli määrä soittaa akustinen keikka. Viritin kitaran ja astelimme tilavaan olohuoneeseen aloittamaan keikan.

Pitkän päivän rasitus tuntui kyllä kehossa, mutta se ei häirinnyt kuin ainoastaan kaikkein korkeimmalta menevissä stemmalauluissa. Soitimme kolmen vartin energisen keikan, jonka päätteeksi vaihdoin kitaraa ja suoritin toiselle synttärisankarille lahjaksi hankitun akustisen kitaran sisäänajon Yli mutakuoppien -biisillä. Sankari oli melko onnellisen näköinen, kun sai biisin päätteeksi yllätyksekseen kuulla kitaran olevan hänelle.

Ahonlaita013.jpg
(kuva: Kari Leskinen)

Päivän viimeinen keikka oli erinomainen. Hauska kontrasti edelliseen: tuhatpäisen areenayleisön edestä parinkymmenen hengen eteen olohuoneen keskelle. Molemmat keikkamuodot ovat miellyttäviä, olen ylpeä siitä että bändimme osaa ottaa yleisönsä monenlaisissa miljöissä.

Keikan jälkeen hetki hengailua Liperissä ja samalla päivän pitkään kaivattu ensimmäinen oikea ateria. Sitten yön selkään ja Joensuuhun.

Suurkiitos kaikille päivän keikoilla olleille, oli mahtavaa! Nyt jatkamme keikkataukoamme ja palaamme ensi vuonna yhtyeemme kymmenvuotisjuhlien merkeissä. Voikaa hyvin!

-Wilhelm

Kevään keikkaturnee (14.4.-30.4.2011)

24.05.2011 (Keikkapäiväkirjat)

Torstai 14.4.
Giggling Marlin, Lappeenranta

Huhtikuun minikiertue alkoi mukavasti jo viikkoa ennen levynjulkaisua. Mukavasti siksi, koska tämä tarkoitti sitä että pääsi vähän keikkatuntumaan ennen varsinaisia levynjulkistamiskeikkoja, ja pystyi myös testailemaan ennalta JNS Beat -levyn biisejä livenä.

Keikat ajoittuivat mukavasti myös sikäli, että ensimmäisen viikonlopun ohjelmassa oli kaksi kaupunkia jossa emme olleet koskaan aiemmin soittaneet: Lappeenranta ja Hämeenlinna.

lpr01.jpg
Matkalla Lappeenrantaan huomasimme, että Ukkosenjohdatin oli taannoisen akun tyhjentymisen seurauksena siirtynyt 19 vuotta menneisyyteen.

Ajelimme Helsingistä Lappeenrantaan valmistautuen samalla henkisesti iltaan: luvassa olivat opiskelijabileet Giggling Marlinissa. Opiskelijabileet ovat enimmäkseen hauskoja tapahtumia, mutta näin soittajan näkökulmasta niiden järjestelyt ovat turhan usein vähän hataralla pohjalla. Ennakoimme kaksistaan jo sitä kuinka aikatauluja muutettaisiin illan mittaan useita kertoja, kuinka sovittu äänentoistolaitteisto olisi soundcheck-aikaan vasta matkalla paikalle ja kuinka ruokailua ei olisi muistettu järjestää. Samalla totesimme että olisipa kiva jos pahaenteiset aavistuksemme eivät kävisi toteen.

Ja niinhän siinä tosiaan kävi, että artistien epäluuloisuus oli tällä kertaa täysin turhaa. Hotelliin kirjautumiseen jälkeen roudasimme kamat keikkapaikalle, jossa äänentoistolaitteisto oli valmiiksi pystyssä lavakartan mukaisesti. Sekä järjestäjät että baarin henkilökunta olivat erittäin ystävällisiä, ja pääsimme syömäänkin ennen soundcheckin tekemistä. Pisteet Lappeenrantaan!

Soundcheckin tekemisen jälkeen edessä oli muutama tunti odottelua, sillä soittoaika oli puoli yhden tienoilla. Yritin ottaa lyhyet unet hotellilla, mutta keikkakauden avaus jännitti siinä määrin että eihän se onnistunut vaikka väsynyt olo olikin. Päädyin siis trimmailemaan hieman naamakarvoitustani ennen keikkapaikalle lähtöä.

Keikkapaikalla varattu takahuone oli riittävän kokoinen ja iloksemme sinne oli varattu hedelmiä, pyyhkeitä ja vettä ja muita virvokkeita. Keikkaelämän ilot ovat pienet. Mitään ihmeellistä ei oikeasti kaipaa, on vain yksinkertaisesti mukavaa kun tuntee että paikan henkilökunta välittää oikeasti siitä että artistin on mukava odotella keikkaa.

lpr02.jpg
Herkkupöytä notkollaan. Tällainen on niin harvinaista, että kuvahan siitä piti ottaa.

Soittoajan lähestyessä ilmoilla oli pientä jännityksen poikasta. Settiin oli sijoitettu kolme JNS Beat -levyn biisiä, joista kahta ei oltu soitettu koskaan aiemmin livenä (Hymykuoppien kautta ja Rukiinen pähkinäjogurtti). Setin ensimmäiseksi oli sijoitettu Itäinen taivas, joka oli tuoreen levyn biiseistä se ainoa jota oli soitettu aiemminkin livenä (kappale oli mukana ohjelmistossa melkein koko syksyn 2009 ajan, ja se tippuikin Oletteko te tosissanne? -levyltä aivan loppumetreillä).

Keikka alkoi sovittuun aikaan. Oli ilo huomata lavalle astellessa, että porukka otti meidät vastaan hurraten. Lähtökohtaisesti ajatuksena oli, että tunteekohan musiikkiamme Lappeenrannassa kukaan, kun emme ole aiemmin kaupungissa keikalla olleet. Toisin kuitenkin kävi, ihmisethän osasivat jopa laulujen sanoja ulkoa. Mahtavaa!

Keikan alku oli omalta osaltani pientä hermoilua: piti kieli keskellä suuta keskittyä varsinkin uudemmissa biiseissä. Palettia vaikeutti myös se, että hankin reilu viikko ennen keikkojen alkamista kosketinsoitinkioskiini uuden multiefektipedaalin (Line 6 FloorPod), jonka polkeminen ei vielä niin lyhyessä ajassa ehtinyt iskostua selkäytimeen.

Noin viiden-kuuden biisin jälkeen keikka lähti omalta osaltanikin lentoon, pystyi keskittymään vapautuneesti soittamiseen ja meininkiin ylimääräisen hermoilun sijasta. Klaus oli liekeissä alusta asti. Taannoinen polvileikkaus ei solistiamme paljoa hidastanut, vaan jo ensimmäisen biisin aikana mies keekoili lavan edustalla olevan kaiteen päällä.

Keikka oli erittäin hyvä avaus kevätkaudelle. Yleisöä oli torstai-illaksi paljon, ja ihmisistä välittyi todella hyvät tunnelmat. Muutamien encoreiden jälkeen poistuimme takahuoneeseen summaamaan keikan kaikin puolin erttäin onnistuneeksi. Suuri kiitos Lappeenrannalle, toivottavasti näemme pian uudestaan!

Lauantai 16.4.
Suisto-klubi, Hämeenlinna

Hämeenlinnaan lähdettiin ajelemaan Helsingistä viiden tienoilla. Lyhyt matka taittui nopeasti, ja keikkapaikkakin löytyi Vanhan verkatehtaan pihasta vain parin harhakäännöksen jälkeen.

Roudaus, kosketinsoitinkioski pystyyn ja soundcheckin pariin. Koko hommaan meni reilu varttitunti ja homma soundasi mainiolta niin lavalla kuin yleisön puolellakin. Ammattitaitoinen äänimies, hyvä äänentoistolaitteisto ja paikka joka on suunniteltu livemusiikkia ajatellen: yhtälö, jonka avulla hommat toimivat.

hml01.jpg
Wilhelmin kosketinsoitinkioski soundcheckin jälkeen.

Checkin jälkeen siirryimme ruokailun pariin. Kahveja nauttiessamme seuraamme liittyi Vaasan kirjamessuilta kirjailijaedustustehtävistä Hämeenlinnaan koukannut Palsan Tomi, joka nappasi meidät kyytiinsä pienelle Hämeenlinnan kiertoajelulle. Mukava oli nähdä kaupungista vähän muutakin kuin keikkapaikka ja sen ympäristö, muistaakseni en nimittäin ole Hämeenlinnassa koskaan aiemmin käynytkään. Ihan hienon näköisiä linnoituksiahan tuolla on.

Palailimme keikkapaikalle odottelemaan h-hetkeä vihreän teen äärelle. Soittoajan lähestyessä keikkavaatteet niskaan, vähän äänenavausta ja sitten halauksen jälkeen lavalle.

Ihmisiä oli paikalla mukavasti, ei läheskään niin paljoa kuin Lappeenrannassa, mutta kuitenkin sen verran että pienehkö sali oli ilmavasti täynnä. Täytyy olla tyytyväinen, sillä keikka järjestyi suhteellisen lyhyellä varoitusajalla ja Hämeenlinna on meille uusi keikkakaupunki.

Ihmiset ottivat meidät vastaan lämpimästi. Ainoastaan yksi (ehkä tyttöystävänsä paikalle pakottama?) nuori mies istui paikoillaan vähän tyytymättömän näköisenä mutta hänetkin onnistuin ainakin jossain määrin sulattamaan osoittamalla Tänä yönä -biisin efektiäänet hänelle.

Soitto tuntui huomattavasti varmaotteisemmalta kuin Lappeenrannassa. Lavasoundi lähenteli täydellistä, mitään ei tarvinnut pyytää muuttamaan monitoroinnista missään vaiheessa.

Setti oli pitkälti sama kuin Lappeenrannassakin, eli JNS Beatilta soitetut biisit olivat Hymykuoppien kautta, Rukiinen pähkinäjogurtti ja Itäinen taivas. Kaikki menivät oikein hyvin, erityisesti Rukiisen pähkinäjogurtin keikkasovitus lähti hienoon lentoon.

hml02.jpg
Kuva: Tomi Palsa
hml03.jpg
Kuva: Tomi Palsa
hml04.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Päätimme varsinaisen setin Nöpönenään ja poistuimme takahuoneeseen kuuntelemaan encore-taputuksia ja hengähtämään hetkeksi. Tarjoilimme encoreksi kolme biisiä, joiden jälkeen ihmiset tahtoivat vieläkin lisää. Lopulta encore-biisejä taisi tulla soitettua kuusi-seitsemän, meininki oli vaan niin hyvä. Soitimme erikoistoiveen johdosta myös pitkän aikaa setistä poissa olleen Tyttöni rosmariini -kappaleen.

Keikan jälkeen kamojen kasaus ja hieman paita- ja levykauppoja. Klaus kertoi myöhemmin käyneensä paitakioskin äärellä hienon keskustelun erään levynostajan kanssa. Asiakas oli todennut että ”Helvetin hyvä levy se Niinivaarantie 19, saisitte kyllä jo tehdä uuden, on nimittäin odoteltu!”. Klaus vastasi tähän sen jälkeen tulleen kolme studioalbumia ja ensi viikolla tulevan pöytälaatikkokokoelman ja ilmoitti että levyjä voi ostaa joko meiltä tai tilata nettisivujen kautta. Tähän asiakkaan vastaus oli ollut ”Onko jätkillä kotisivut?”. Ilmeisesti levy-yhtiömme nettipainoitteinen tiedotus ei tavoita ihan kaikkia.

Yhtä kaikki, Hämeenlinnasta jäi erittäin hyvät tunnelmat. Keikkahikien kuivuttua kiittelimme henkilökunnan ja ajoimme yötä myöten Helsinkiin ollen perillä ehkä kolmen aikaan aamuyöstä.

Keskiviikko 20.4.
Levykauppa Äx, Helsinki

Levynjulkaisupäivälle oli sovittu keikka Levykauppa Äxään, ja mikäs sen mukavampi tapa juhlistaa levyä.

Kieltämättä tuntui vielä levynjulkaisupäivänäkin hieman kummalliselta katsoa valmista, edellisellä viikolla painosta tullutta levyä levykaupan hyllyssä. Kaikkien alkuvuodesta kohtaamiemme vastoinkäymisten jälkeen alkoi jossain vaiheessa oikeasti uskoa siihen ettei levy tosiaan valmistu koskaan ja ettemme pysy itsellemme asettamissa aikatauluissa. Toisin kuitenkin onneksi kävi, ja levystä tuli vieläpä erittäin mainio ja raikas kokonaisuus. Ja tämän levynteon vaiheet ainakin muistaa vielä pitkään. Jos ette vielä tunne vastoinkäymisiämme, niin kannattaa hankkia levy ja lukaista sen sisävihkosesta löytyvä esipuhe.

Olimme päätyneet siihen että esiinnymme Äxän keikalla siten että komppaan Klausia akustisella kitaralla. Soundcheck hoitui siis varsin mutkattomasti. Sen jälkeen oli hyvä siirtyä alakerran taukotilaan nauttimaan levykaupan tarjoamat kahvit ja karjalanpiirakat: mukavaa että kotimaakuntamme oli huomioitu noin osuvasti takahuonetarjoiluissa.

levyax1.jpg
Levykauppa Äxän ennakkomainontaa.

Vähän ennen keikka siirryimme kaupan puolelle juttelemaan ihmisten kanssa. Omalle kohdalleni kertyi keikkaa ajatellen henkilökohtaisia paineita, sillä viiden aikaan alkanutta keikkaa oli saapunut vanhempiensa kanssa seuraamaan myös vuoden ikäinen kummipoikani jolle kyseinen esiintyminen oli ensimmäinen tämän todistama Ukkosmaine-keikka ja samalla myös ylipäänsä ensimmäinen keikka ikinä.

Keikka alkoi sovittuun aikaan. Levykaupalle oli kertynyt kourallinen väkeä: ei mikään yleisöryntäys mutta myöskään ihan tyhjille seinille ei tarvinnut onneksi soittaa.

levyax2.jpg

Soitimme kompaktin viiden biisin setin, joka sisälsi pelkästään JNS Beatin biisejä (Hymykuoppien kautta, Rukiinen pähkinäjogurtti, Elokuu, Saavumme Joensuuhun ja Biojätettä). Simppelit akustiset sovitukset toimivat ihan mainiosti ja ihmiset tuntuivat tykkäävän kuulemastaan.

Lyhyen setin jälkeen tarjoilimme encorena vielä Nöpönenän, jonka aikana onnistuin kurkottamaan niin pitkälle yleisöön että kannettavan kosketinsoittimeni piuha lähti irti (en ottanut levykauppakeikalle mukaan langatonta systeemiäni) ja Klaus sai laulaa hetken aikaa ilman säestystä. Näitähän sattuu.

Keikan jälkeen hetki hengailua kaupalla, ja samalla keikkapalkkion valinta; levykauppa Äx tarjosi kiitokseksi ilmaiskeikastamme vapaavalintaisen tuotteen hyllystä. Itse valitsin Pantera-kitaristi Dimebag Darrellin elämäkerran Karjapaimen helvetistä, jonka myöhemmin siihen perehtyessäni havaitsin harmikseni suht heikoksi: hieno kitaristi, mutta huono kirja. Levynjulkistamispäivä oli tästä huolimatta kuitenkin oikein onnistunut.

Torstai 21.4.
Semifinal, Helsinki

Suuntasin torstaiaamuna Klausin luokse jo hyvissä ajoin. Koska illan keikalla oli luvassa laaja kattaus JNS Beat -biisejä, päätimme pitää vielä keikkapäivänä yhdet treenit vaikka olimmekin treenanneet ahkerasti jo koko edellisen viikon joka päivä (lukuun ottamatta keikkapäiviä). Niin sanottu kenraaliharjoitus osoitti onneksi että biisit olivat hallussa hyvin ja saatoimme siirtyä Semifinaliin hyvillä mielin.

semi1101.jpg
Keikkabussimme Ukkosenjohdatin Tavastian edessä: Semifinaliinhan roudataan tuon rock-pyhätön läpi.

Semifinalissa olemme soittaneet jo sen verran usein, että kaikki hommat hoituivat hyvällä rutiinilla: taustalakana kiinni, kosketinsoitinkioski pystyyn ja soundcheckin pariin. Mitään kummallisempaa ei sattunut, paitsi että huomasin harmikseni Rappa-soittimeni menneen rikki, eikä kolvaustaitoinen miksaajakaan saanut sitä kunnostettua. Jos jollakin on sattumalta vastaavanlainen soitin nurkissaan pyörimässä niin tarjotkaapa sitä minulle osoitteeseen ukkosmaine(a)ukkosmaine.com, kiitos. Löysin kuitenkin onnekseni keikalle korvaavat soundit Rolandin syntikastani.

Checkin jälkeen siirryimme Tavastian puolelle syömään lämppärinä esiintyneen Koodin seurassa. Tällä kertaa Ilveksen ruoka ei saanut kosketinsoittajan pisteitä, mutta se johtui lähinnä vain siitä että kasvisvaihtoehdon pääasiallisina raaka-aineina olivat kesäkurpitsa ja sienet joista kummastakaan en mainittavammin välitä.

Klaus jäi keikkapaikalle pystyttelemään paitakioskia, mutta itse päätin mennä hetkeksi lepäämään. Päivä tuntui jotenkin sen verran pitkältä, että se piti saada katki. Alkoi tuntua siltä, että on hermoillut koko päivän ajan kaikista turhista yksityiskohdista, tulevista asioista ja muusta. Ehdin ummistaa majapaikassa hetkeksi silmät, joka riitti siihen että sain selvitettyä itselleni että nyt on syytä miettiä vain illan keikkaa.

Saavuin takaisin Semifinaliin juuri kun Koodi aloitteli lämppäysvuoroaan. Keikkaa seuratessa huomasi jälleen kerran sen, että juuri ennen omaa esiintymistä on mahdotonta keskittyä yhtään mihinkään muuhun. Onneksi muulla yleisöllä ei ollut kuitenkaan tätä ongelmaa.

Koodin keikan jälkeen kävin laittamassa omat soittimeni valmiuteen. Sen jälkeen minikokoiseen takahuoneeseen vaihtamaan keikkavaatteet päälle ja valmistautumaan hetken päästä alkavaan keikkaan.

Jälleen kerran tuntui kummalliselta että taas ollaan tässä pisteessä: alkuvuoden vastoinkäymisten saattelemien äänitysten, aikataulujen ja pienten yksityiskohtien kanssa hermoilun ja kaiken muun jälkeen kaikki onkin yhtäkkiä valmista ja on vain täysi salillinen ihmisiä jotka odottavat keikkaa huutaen rytmissä bändimme nimeä. Vaikka musahommilla itsensä elättämällä joutuukin kohtaamaan kaikenlaista epävarmuutta ja epäsäännöllisyyttä, niin kyllä tuollaisina hetkinä muistaa kuinka tästä saa sellaisia fiiliksiä mitä tuskin itse millään muulla alalla saisi.

semi1102.jpg
Kuva: Jussi Turunen

Semifinal oli ääriään myöten täynnä (seuraavana päivänä ilmeni että keikka oli loppuunmyyty) kun astelimme lavalle aloittamaan keikan Eka kerta -biisillä. Ihmisistä huomasi että keikkaa oli oikeasti odotettu pitkään, ja tunnelma oli alusta lähtien täysin kohdillaan. Piti pyytää monitorista heti alkuun kaikkea kovemmalle, koska en meinannut kuulla omaa soittoani yleisön huudon yli.

Mitähän siitä nyt sitten jälkikäteen sanoisi, tuntuu että keikka oli aika tasaista hurmosta alusta loppuun. Useampikin biisi sai maailman ensi-iltansa, muun muassa Elokuu joka tuntui jo muodostuneen jonkinnäköiseksi suosikiksi yleisön keskuudessa. Uudet biisit kulkivat hyvin, eikä mitään isompia kommelluksia sattunut vaan soitto kulki hyvin.

Yksi keikan huippuhetkistä oli Pitäiskö sunkin jo -biisissä, jossa Klaus menneen viikonlopun vaalitulokseen viitaten lauloi viimeisen kertsin rivillä ”ei tässä maassa kauaa katsella postmodernismia”. Rivi sai yleisön puhkemaan spontaaneihin aplodeihin.

Varsinainen setti päättyi Nöpönenään, jonka jälkeen poistuimme takahuoneen puolelle toteamaan meiningin loistavaksi. Palasin lavalle yksin ja esitin Klausille tekemäni Takatukkapetturi-biisin ensimmäistä kertaa sitten elokuun 2004.

Soolonumeroni jälkeen tarjoilimme encoreina vielä Salamaponin, 80200:n ja varmaan yli puolikymmentä muutakin. Silti, kun viimeisen kerran kävelimme takahuoneen portaille kuulimme yleisön vaativan edelleen lisää. Jäimme miettimään että minkä kappaleen vielä voisimme soittaa, sillä emme olleet varautuneet näin vankkaan kannatukseen. Miettiessämme miksaaja ehti kuitenkin jo pistää kanavat kiinni ja levyn soimaan. Pahoittelut siis ihmisille jotka jäivät kaipaamaan lisää, mutta toisaalta keikka kyllä oli joka tapauksessa melkein puolentoista tunnin mittainen.

Keikan jälkeen oli niin raukea ja hyvä olo että päätin tavoistani poiketen jopa jättää kosketinkalustoni kasaamisen seuraavalle päivälle jolloin kamat oli tarkoitus roudata pois. Loppuillan ohjelmassa oli mukavaa hengailua ihmisten kanssa Semifinalissa ja Helsingin yössä ja sen jälkeen ansaituille unille. Huikea keikka, kiitos kaikille paikalla olleille!

semi1103.jpg
Semifinalin jälkeen eräs nuori herra tuli esittelemään jalkaansa ottamaa tatuointia. Melkoista toimintaa.

Perjantai 22.4.
Telakka, Tampere

Iltapäivästä Ukkosenjohdattimen keula kohti Semifinalia, kamat kyytiin ja sitten Tampereelle. Koska torstain keikka oli loppuunmyyty, saatoimme nauttia matkalla ohjelmatoimiston tarjoamat pullakahvit: diskotähtien elämä on täynnä glamouria.

Saavuimme Telakalle ajallaan ja pääsimme heti roudauksen jälkeen syömään. Aterian päälle soundcheck, joka sujui varsin mainiosti. Keikan odottelu sujui yläkerran takahuoneessa varsin jouhevasti tamperelaisten kaveriemme kanssa.

Ja tosiaan: esiinnyttyämme Telakalla vuodesta 2005 lähtien, saimme nyt ensimmäistä kertaa tietää että baarilla on heti ravintolan edessä oma pysäköintipaikka, jota myös artistit saavat käyttää. Kaikki ne kerrat kun olemme etsineet parkkipaikkaa Tullikamarin aukion lähistöltä…entä korvaako Telakan Janne kaikki ne kahden euron kolikot joita olemme syytäneet automaatteihin ettei tarvitse herätä heti aamusta siirtämään autoa? No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Keikan lähestyessä vaatteet niskaan, vähän äänenavausta, käsien lämmittelyä ja latautumista. Telakan mukava ja pätevä miksaaja tuli varmistamaan ennen sovittua aloitusaikaa että olemme valmiina ja meni alakertaan laittamaan intronauhan pyörimään.

Siirryimme yläkerran portaiden päähän odottamaan intronauhan loppumista. Telakallahan samaisessa paikassa sijaitsevat myös miesten ja naisten wc:t. Intronauhan puolessa välissä naisten wc:stä ilmestyi isoa pahvista salamaa kaulassaan roikottava, ilmeisen päihtynyt tyttö joka reagoi näkemiseemme yrittämällä kouria ensin Klausia ja sitten minua haaroista. Kielsimme tyttöä ja ohjasimme tämän alakertaan. Sitten olikin jo aika siirtyä lavalle halauksen jälkeen.

Setti noudatteli samoja suuntia kuin Semifinalin keikka, eli avausbiisinä toimi jälleen Eka kerta. Yleisön joukossa näkyi olevan useampikin myös edellisillan keikalla ollut, mikä oli melkoisen hauskaa.

Parin ensimmäisen biisin aikana aiemmin mainittu pahvisalamatyttö yritti kouria Klausia haaroista uudelleen ja kiipesi myös lavalle josta poistimme hänet. Annoin tytölle varoituksen alkupään biisien välissä, mutta ilmeisesti se ei uponnut. Lopulta huomasin että oma keskittyminen meni koko ajan siihen että seuraa ettei pimu onnistu vahingoittamaan Klausia tai muita ja noin neljän biisin jälkeen päädyin pyytämään pokea hoitamaan tytön pois lavan läheltä. Hän sai edelleen jatkaa keikan seuraamista pöydästä käsin.

Vieraskirjaamme lukeneet varmaan huomasivatkin että tapaus johti keskusteluun siellä. Sanoin vieraskirjassa jo kaiken olennaisen, mutta huomautettakoon vielä että tuollainen käytös ei vetele. Fyysinen kosketus ei ole missään nimessä kiellettyä keikoillamme, mutta selkeästi vahingoittavat otteet ovat. Humalassa tuo raja saattaa häilyä, eikä silloin välttämättä tajua huomioida sitä että vastapuolesta juttu ei olekaan niin hauska kuin miltä se omasta mielestä tuntuu.

Mutta se siitä aiheesta, toivottavasti jatkossa keikoilla ihmiset osaavat ottaa huomioon sekä artistien että kanssayleisön viihtyvyyden ja saamme nauttia mahtimeiningeistä.

Kankeahkon alun jälkeen keikka lähti mukavaan lentoon. Yleisöä taisi olla enemmän kuin edellisvuonna Telakalla soittaessamme, eli ihan mukava väkimäärä.

JNS Beatin biisit sujuivat jälleen varmalla otteella, soitimme samat kappaleet kuin torstain keikallakin lukuun ottamatta Takatukkapetturia, joka jäi hetken mielijohteesta pois Telakalla.

tre1101.jpg
Kuva: Tomi Palsa
tre1102.jpg
Kuva: Tomi Palsa
tre1103.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Keikka oli oikein hyvä, mutta ei yltänyt ihan samaan hurmokseen kuin Semifinalissa. Tunnelma ei silti ollut missään nimessä millään tavalla huono, edellisilta vain ehkä oli asettanut riman niin korkealle. Pidimme kovasti keikasta, ja niin kaikesta päätellen yleisökin, koska saimme jälleen useammat encoret. Viimeisenä kappaleena soitettiin setistä pidempään poissa ollut Suudelmia Suvikadulla.

Keikan jälkeen taaskin peruskuviot: kamat kasaan ja sitten paita- ja levykaupan pyörittämistä ja seurustelua tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Lopulta ummistamaan silmät hotellin pehmeisiin lakanoihin. Kiitos Tampere, mukavaa oli jälleen kerran!

Perjantai 29.4.
Paronitar-klubi, Joensuu

Levynjulkistamisviikko ja sitä edeltänyt viikko oli niin tiukkaa rypistystä, että pieni lepo kotioloissa Tampereen keikan jälkeen teki hyvää: vapunaattoaamuna oli hyvin virtaa lähteä ajelemaan Helsingistä kohti Joensuuta.

Matka vierähti hyvän musiikin siivittämänä, ja Joensuuhun saavuttiin sovittuun aikaan. Miksaajaksi pestattu Petri oli jo pystyttänyt paikan päälle pa:n valmiiksi. Soundcheck alta pois, ja sen jälkeen suuntasinkin eteenpäin syömään ja saunomaan.

Soittoaika oli sovittu puolenyön tienoille, joten palailimme baariin yhdentoista maissa. Paronittaren ”takahuone” on sen verta ahdas että hengailimme lähinnä baarin puolella tuttujen ja tuntemattomien seurassa ja vetäydyimme vaihtamaan vaatteita vasta juuri ennen vetoa. Porukkaa oli kertynyt paikan päälle baarin täydeltä ja ihmisistä välittyi jotenkin hirveän mukavat tunnelmat.

Vaatteiden vaihtaminen olikin mielenkiintoinen proggis. Paronittaressa artisteille varattu tila on siis oikeasti noin kahden neliömetrin kokoinen läntti, johon on kasattu myös oluttynnyreitä. Vaihdoin siis vaatteet seisten paikallani selkä suorana. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti housujen vaihtaminen tuolla lailla oli mielenkiintoinen tunne!

Keikka alkoi ajallaan Eka kerta -biisin toimiessa jälleen aloittajana. Ihmiset olivat pääosin pakkautuneena lavan eteen minkä takia oli vähän ikävää, että baarin pöydät veivät merkittävän osan tanssilattian pinta-alasta. Toisaalta lavan eteen kaidemaisesti aseteltu pöytä tarjosi meille käyttöön hyvän catwalkin.

Älyttömän hyvätunnelmainen keikka. Soitto sujui alusta alkaen mainiosti, ja yleisöstä välittyi todella lämminhenkinen ja positiivista energiaa huokuva fiilis.

JNS Beat ei selvästikään ollut vielä kaikille tuttu, sillä levyltä etukäteen julkaistuja sinkkuja lukuun ottamatta levyn biisit otettiin vastaan suht iisisti verrattuna vanhempiin ja tuttuihin biiseihin.

Yleisön kanssa oli hyvää vuorovaikutusta. Oli hauskaa kun jossain välispiikissä kysäisin yleisöltä, että voittaako Suomi lätkän maailmanmestaruuden ja kollektiivinen vastaus kuului jota kuinkin ”JEIIIOOO”. Asiasta oli siis hajontaa, mutta näin jälkiviisaanahan voi todeta että optimistisin yleisön osa oli oikeassa.

jns1101.jpg
Kuva: Antti Schroderus

Keikka paketoitiin hyvissä tunnelmissa kotiseuturakkaan Katuvalojen välke -biisin myötä. Sen jälkeen vielä paita- ja levykauppoja ja keskustelemista tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kiitoksia paikalla olleille, oli mahtavuutta!

Lauantai 30.4.
Vakiopaine, Jyväskylä

Lähdimme ajelemaan Jyväskylään kahden maissa. Yhden pysähdyksen taktiikalla perillä oltiin alustavasti kaavailtuun aikaan. Baarihenkilökunta otti meidät jälleen vastaan lämpimästi. Samalla saimme iloksemme kuulla, että illan keikka oli loppuunmyyty jo ennakkoon. Jes!

Nälkä painoi sen verran, että päätimme käydä syömässä ennen kamojen pystyttämistä ja soundcheckin tekemistä. Rikoimme keikkaperinteitä, ja päätimme käydä syömässä Vakiopaineen vieressä sijaitsevan Marian sijasta seuraavassa korttelissa sijaitsevassa kiinalaisessa ravintolassa.

Takaisin Vakiopaineeseen, kamat pystyyn ja soundit kohdilleen. Kaikki sujui taas melko jouhevasti, huhtikuun keikoilla käyttämäni kosketinsoitinkioski on edelliskevääseen verrattuna riisutumpi, mutta monin tavoin kätevämmän ja toimivamman oloinen keikkaolosuhteissa.

Checkin yhteydessä illan keikan kuvanneet opiskelijatytöt asettelivat myös laitteistonsa valmiuteen siten että kameroiden sijainti ei häirinnyt yleisöä eikä artisteja.

Soittoaika oli jo puoli kymmenen tienoilla ja keikkaan oli aikaa pari tuntia, joten emme viitsineet lähteä tapaamaan tuttuja kaupungille vaan siirryimme alakerran takahuoneeseen odottelemaan keikkaa.

Rauhallista hengailua, äänenavaamista ja vaatteiden vaihtoa ja pian kello olikin jo sovitun verran. Baarin puolella laitettiin intro-cd pyörimään ja nousimme portaat yläkertaan. Halauksen jälkeen lavalle toteamaan että Vakiopaine oli tosiaan ääriään myöten täynnä. Potkaisimme setin käyntiin Eka kerta -biisillä.

Eipä voinut oikein muuta tehdä kuin hymyillä biisien halki. Ihmiset olivat vilpittömän innoissaan ja elivät mukana kappaleiden alusta loppuun. Vakiopaineen keikoillamme tuntuu aina olevan läsnä tiettyä taikaa, jota ei oikein voi sanoin kuvailla.

Kaikista huhtikuun keikoista Vakiopaine taisi olla fyysisesti kuumin. Hiki virtasi jo muutaman biisin jälkeen. Loppuvaiheesta keikka huomasin että olo alkoi oikeasti tuntumaan vähän tukalalta hapenpuutteen takia.

Pelastus saapui Nöpönenä-biisin myötä, sillä langattoman lähettimeni ansiosta pääsin soittamaan biisiä baarin ulkopuolelle ja haukkamaan vähän happea. Samalla show sai hauskan käänteen: menin ulkona lavan vieressä olevan lasin viereen laulamaan stemmaa. Klaus huomasi minut ja lauloimme hetken aikaa toisillemme lasin läpi. Omasta näkökulmastani tilanne oli varsin absurdi: harvoin sitä tulee laulettua korkeaäänisiä stemmoja Jyväskylän autiolla Kauppakadulla vappuaattoyönä.

Varsinaisen setin päätyttyä nappasimme baaritiskiltä vettä ja palasimme encoreille. Vakkarin Antti kantoi meille lavalle myös kaksi pientä kuohuviinipulloa, jotka jaoimme yleisön kanssa.

Encoreja annosteltiin tällä kertaa melko höllällä kädellä. Salamaponin, 80200:n ja Mutakuoppien jälkeen päätimme hetken mielijohteesta soittaa myös Yläkerran tytölle -biisin, jota ei muilla kevään keikoilla kuultu. Lopulta keikka päättyi Pielisjoki-balladiin.

Keikan jälkeen kelpasi hengähtää ja iloita siitä että levy oli saatu julkaistua kunnialla ja huhtikuun erittäin onnistunut minikiertue saatiin sinetöityä hienoissa tunnelmissa. Kiitos jälleen kerran Vakiopaineelle sekä kaikille teille jotka saavuitte kevätkeikkoja kuuntelemaan! Toivottavasti näemme taas pian!

-Wilhelm

Salamasyksy (3.9-31.12.2010)

31.12.2010 (Keikkapäiväkirjat)

Perjantai 3.9.
Kissojen yö, Helsinki

Syyskuun ekaa keikkaa edelsi melkoinen rumba. Elokuu meni omalta osaltani eräässä teatteriproggiksessa soittajana: kiersimme teatteriryhmän kanssa loppukesän superhelteissä Pohjois-Karjalan maakuntaa kymmenen esityksen verran. Esitysten välipäivinä muutin Tallinnaan, ajoin takaisin Joensuuhun soittamaan viimeisen esityksen, sen jälkeisenä päivänä siivosin vielä vanhan asuntoni ja seuraavana päivänä jatkoin takaisin uuteen kotiin. Stressin, älyttömän työmäärän ja univelan yhteisvaikutuksesta sairastuin tietenkin loppumetreillä flunssaan.

Perjantain Korkeasaaren Kissojen yön keikalle saavuin siis melkoisen väsyneenä ja vielä vähän toipilaana: muutaman päivän ehti sentään uudessa kodissa kerätä voimia välissä.

Fiilikset olivat kuitenkin korkealla. Kissojen yön keikalle oli luvassa paljon spesiaalia. Ensinnäkin Salamasiskot-tanssiryhmä oli jälleen mukanamme ja lisäksi kesällä Rauman keikalla tapaamamme Paula oli lupautunut tekemään meille lavan vieressä oleville screeneille video-show’n.

Ilma oli viileähkö, mutta olin varautunut tulevaan ulkoilmakeikkaan huivilla ja kynsikkäillä. Hörpin takahuoneessa teetä samalla kun Salamasiskot ja Klaus laittautuivat keikkaa varten.

H-hetken lähestyessä laitoin itsekin keikkakuteet niskaan ja suuntasin Klausin kanssa lavan taakse odottamaan. Meitä ennen esiintynyt Monday Box lopetteli settinsä sovittuun aikaan ja roudasimme kamamme lavalle. Samalla tuli vaihdettua lyhyesti kuulumiset Monday Boxin tuttujen soittajien kanssa.

Siirryimme lavan taakse odottelemaan keikan alkua. Sovittuun aikaan juontaja Ellen Jokikunnas kuulutti meidät lavalle ja astelimme aloittamaan Tilkkutäkin -alla biisin.

Yleisöä oli kertynyt paikalle suhteellisen mukavasti. Osalle olimme selkeästi entuudestaan tuttuja, mutta suurin osa tuskin oli nähnyt meitä koskaan. Muutaman biisin jälkeen homma alkoi olla hallussa ja olimme saaneet koko yleisöalueen kollektiivisen huomion puolellemme.

Keikka oli erittäin onnistunut, enkä oikein edes muistanut puolikuntoisuuttani. Lavasoundi oli erinomainen ja Paulan tekemiä projisointeja oli pakko uteliaisuudesta välistä vilkuilla selän takaa itsekin.

Salamasiskojen tanssiesitys sujui hyvin ja heidän vierailunsa jälkeen soittoaikamme venyi vielä yhteen encoreen. Sen jälkeen kamat nopeasti pois lavalta Irinan bändin alta, hetki paita- ja levymyyntiä ja sitten takahuoneeseen syömään. Samalla annoimme Korkeasaaren netti-tv:lle haastattelun, joka on katsottavissa täällä. Erittäin hauskaa oli, kiitoksia paikalle saapuneille!

Torstai 8.9.
Juhlateltta, Nurmes

Syyskuun toisella viikolla oli luvassa logistisesti nerokas pätkä: Nurmes-Raahe-Kokkola. Kun matkaanlähtö tapahtui Helsingistä niin voi nopeasti laskea että kilometrejä oli luvassa riittävästi.

Lähdimme Helsingistä Joensuuhun keikkaa edeltävänä päivänä sillä Nurmeksen keikan oli määrä alkaa jo aamupäivästä. Meillä ei etukäteen ollut tapahtumasta muuta tietoa kuin että siellä esiintyisi lisäksemme Fintelligens. Niinpä lähdimme aamusta ajamaan Joensuusta Nurmesta kohti uteliaina.

Löysimme keikkapaikan ja roudasimme kamat lavan taakse. Samalla tapahtuman luonne selvisi. Kyseessä oli maakunnan toisen asteen ammattikoulujen opiskelijoiden yhteinen messupäivä. Paikalla oli siis tuhatkunta teiniä, keikkapaikkana oli pellon keskelle pystytetty valtava teltta. Eksoottista!

Teimme lyhyen soundcheckin ja siirryimme takahuoneeksi varattuun isoon mökkiin. Esittäydyimme takahuoneen kanssamme jakavan Fintelligensin porukalle ja nappasimme vähän teetä ja sämpylää.

Sovitun soittoajan lähestyessä kävelimme alueen läpi lavan taakse. Meitä ennen esiintyi zumba-ohjaaja, jonka esityksen loppupuoliskon pääsimme näin ollen näkemään. Sporttinen meininki oli naisella, mutta teinit eivät oikein lämmenneet.

Sovittuun aikaan lavalle, setti alkoi jälleen Tilkkutäkin alla -biisillä. Lavan edessä oli jonkun verran ihmisiä, jotka selvästi tunsivat tuotantomme ennalta. Huomautettakoon lisäksi, että kaikki tytöt kerääntyivät Klausin eteen ja pojat puolestaan minun eteeni. Muutoin teltassa oli ehkä satakunta ihmistä, mutta vähäiseltähän sellainenkin ihmismäärä näyttää niin isolle alueelle levittäytyneenä.

Puskimme kuitenkin päälle hyvällä energialla ja saimme hiljalleen hieman ujon oloisen yleisömme mukaan meininkiin. Harmillisesti langaton lähettimeni ei jostain syystä toiminutkaan (ilmeisesti päällekkäisiä taajuuksia, päättelin myöhemmin), jouduin vaihtamaan lennosta piuhaan ja näin ollen pysyttelemään sen määrittelemissä rajoissa enkä päässyt ottamaan yleisöäni lähietäisyydeltä.

Oletteko te tosissanne? -levyyn painottuneen setin huippuhetkiä olivat muun muassa Pitäiskö sunkin jo, jonka Klaus spiikkasi hauskasti liittyen siihen kuinka suuri osa nuoresta yleisöstä varmaan vielä mietti mitä elämässään tahtoo tehdä.

Varsinaisen setin päätyttyä totesimme ihmisten todella pitäneen meistä, sillä meille taputettiin encore. Soitimme vielä 80200:n, kiittelimme yleisön ja myimme kamojen roudauksen ohessa lavalta käsin muutaman levyn.

Roudauksen jälkeen vielä vähän sämpylää ja teetä ja takaisin Joensuuta kohti. Olisi ollut ihan hauska jäädä seuraamaan Fintelligensiä, mutta itselläni oli vähän puolikuntoinen ja väsähtänyt olo, edellisviikon flunssa selvästi painoi vielä.

Joensuuhun saavuttuamme olin niin väsynyt että suuntasin suoraan majapaikkaani ja kävin päiväunille. Heräsin siihen että palelsi aivan järjettömästi. Kuumemittari kainaloon: tuloksena reilut 39 astetta. Loppupäivän makasinkin sitten sängyssä kuumehoureissa. Seuraavaksi aamuksi olo ei juuri ollut parantunut. Näin ollen päädyimme perumaan viikonlopun muut keikat, sillä terveydellä ei loppujen lopuksi kannata leikkiä. Toivottavasti löydämme korvaavat päivämäärät pian, pahoittelut kaikille jotka meitä Raaheen ja Kokkolaan odotitte!

Tiistai 5.10.
Night, Joensuu

Kotikaupungin keikan logistiikan piti olla yksinkertainen. Minulla oli samalla viikolla lastenmusiikkikeikkoja ja -työpajoja Joensuussa, joten olin kaupungissa jo valmiiksi. Klausin oli määrä hakea keikka-automme Helsingin päässä huollosta ja ajaa soittokamojen kanssa Joensuuhun. Helppo homma!

Ongelmat alkoivat kasaantua aamupäivästä. Olin juuri soittanut lastenkeikkani, kun Klaus soitti ja kysyi kuinka keikka-auton ajoneston saa poistettua, auto ei nimittäin suostunut hievahtamaan korjaamon pihasta. Etsin ohjekirjasen, soitin auton entiselle omistajalle, soitin Klausille, ei onnistunut. Uusi puhelinrumba, ei onnistunut edelleenkään.

Lopulta Helsingin päässä selvisi että autossa oli valitettavasti muutakin vikaa kuin se mikä oli juuri korjattu. Klaus teki nopeita ratkaisuja: taksilla korjaamolta Pihlajistoon hakemaan soittokamat ja suoraan Pasilan asemalle. Solisti oli kuulemma ehtinyt Joensuuhun lähtevään junaan juuri ja juuri, kantaen samalla kaikkia kamojamme (ja vaikka pieni bändi olemmekin, niin siinä on kyllä yhdelle ihmiselle tekemistä).

Kaikesta säädöstä huolimatta emme lopulta myöhästyneet sovitusta soundcheck-ajasta kuin vartin. Kävin hakemassa Klausin juna-asemalta laina-autolla ja autoin kamojen kanssa. Luonnollisestikin backlineamme oli pitänyt karsia sen verran että Klaus sai kaiken kannettua. Kioskini koostui siis ainoastaan kolmesta koskettimesta. Onnekseni olin sattumalta juuri ostanut Joensuusta huokean säröpedaalin: varsinainen soolosäröni oli toisessa efektilaudassa joka piti jättää Helsinkiin. Olomme oli kaikista kommelluksista huolimatta yllättävänkin tyyni.

Soundcheck meni rivakasti, miksaajanamme oli vanha tuttumme Pekka. Checkin jälkeen suuntasimme majapaikkoihimme (äitiemme luokse) keräämään voimia, keikka alkaisi vasta puolenyön jälkeen.

Takaisin keikkapaikalle reilu tunti ennen keikkaa. Ilmassa oli mukavaa odotusta, Nightissa oli yliopiston liikuntailtapäivän jatkobileet ja niiden myötä paikalla oli iso määrä ihmisiä. Vaatteidenvaihtoa, venyttelyä, äänenavausta ja punnerruksia, ja sitten olikin jo aika astella lavalle.

Olimme tehneet settilistaamme hieman uusiksi: osa uuden levyn biiseistä piti jättää pois, sillä alkupäivän kommellusten takia minulla ei ollut niihin vaadittavia kosketinsoittimia.

Aloitusbiisinä toimi kuitenkin edelleen Tilkkutäkin alla. Astelimme lavalle ja totesimme paikan tosiaan olevan tupaten täynnä. Ihmisiä oli myös selkeästi tullut juuri keikkamme varten, sillä lavan edustalla oleva tanssilattia oli täyteen ahdettu. Ihmiset ottivat meidät vastaan todella kovaäänisesti.

Kaikki päivän tuskailut auton hajoamisen ja muun säädön keskellä tuntuivat täysin vähäpätöisiltä sen rinnalla miten hyvä energia yleisöstä välittyi.

Slovareita oli annosteltu settiin hyvin maltillisesti, sillä lähtöoletuksena oli se että tämän yön keikan avainsana on riehakkuus. Emme olleet väärässä, sillä yleisö oli tullut paikalle tanssimaan ja juhlimaan. Hyvin he viihtyivät toki myös Salamaponin ja erityisesti Nöpönenän aikana.

night1001.jpg
Solisti ja yleisö yhteiskuvassa juuri ennen encoreja.

Keikka meni ohi kuin hujauksessa ja oli aika encorejen. Soitimme useamman biisin ja setti venähti jälleen liki parinkymmenen kappaleen mittaiseksi. Viimeisinä numeroina kuultiin Niin petaa kuin makaa sekä Yläkerran tytölle.

Kerrassaan loistava keikka, jonka jälkeen kelpasi taputella toisiamme olkapäille. Hikienpyyhkimistä, nopea roudaus, vaatteidenvaihto ja takahuoneen antimista nauttimista (itse olen viettänyt vuoden 2010 ajan tipatonta vuotta, joten keskityin suklaaseen). Erittäin miellyttävä ilta, suuri kiitos kaikille paikalla olleille!

Tiistai 12.10.
45 Special, Oulu

Ouluun on Helsingistä kiitettävästi kilometrejä. Koska soundcheckimme oli määrä alkaa jo neljältä, päädyin tulemaan Tallinnasta Helsinkiin jo keikkaa edeltävänä iltana että pääsemme lähtemään tien päälle heti aamusta.

Ajomatkan alussa kohtasimme hieman yllättävän näyn: Heinolan kohdalla maa oli valkoinen ja lunta pyrytti sakeasti. Kun pohjoiseen päin ajaa ja alla on vielä kesärenkaat, niin jonkun verran alkoi jännittää. Lievitimme jännitystämme ostamalle huoltoasemalta uudeksi autolevyksi (aiempi on Eläkeläisten kokoelma) Popedan tuplakokoelman, jonka parissa matka vierähtikin rattoisasti.

oulu1002.jpg
Kesärenkailla varustetusta keikkabussista aukeaa huolestuttava näkymä.

Olimme perillä sovittuun aikaan. Auto parkkiin, kamat sisään ja kosketinkioski pystyyn. Soundcheck oli alta pois nopeasti ja vaivattomasti, sen jälkeen vielä kamoja vähän sivumpaan illan avausbändin tieltä. Ruokailu nelivitosessa (jälleen täytyy antaa pisteet heidän mahtavalle omalle keittiölleen) ja kirjautumaan hotellille.

Kävelimme hotellilta keikkapaikalle reilua tuntia ennen keikkaa. Takahuoneeseen valmistautumaan ja kamat ekan bändin lopetettua takaisin lavan eteen.

Sovittuun aikaan lavalle, avausbiisinä toimi jälleen Tilkkutäkin alla. Salissa oli mukavasti väkeä (tilaisuuden luonteena oli muuten opiskelijabileet, jos joku ihmettelee sitä miksi keikka oli tiistaina) ja yleisö oli nimenomaan tullut paikalle katsomaan meitä. Mukava oli siis soittaa valmiiksi vastaanottavaiselle yleisölle.

Setti noudatteli pitkälti totuttuja suuntaviivoja: pääpaino uudessa levyssä, lisänä hyvällä maulla annosteltuja vanhoja klassikoita.

Keikka oli oikein lämminhenkinen, mistä täytyy antaa pisteet yleisölle. Molemminpuolinen vuorovaikutus oli läsnä koko keikan ajan. Yleisö myös lauloi oikein kauniisti Yli mutakuoppien -biisin intron.

oulu1001.jpg
Oulun yleisö ennen encoreja kosketinsoittajan näkökulmasta.

Varsinaisen setin jälkeen muutamat encoret, sen jälkeen peruskuviot: kuivat vaatteet päälle, kosketinkioskin kasaaminen, levy- ja paitakauppoja ja lopulta roudaus. Hotellille päästyämme laitoimme vielä hotellihuoneen saunan lämpenemään. Diskotähtien logiikka: miksi turhaan nukkua kun aamulla pitää kuitenkin herätä aikaisin? Kiitos Oulu, oli jälleen kerran loistavat iltamat kanssanne!

Lauantai 30.10.
Kölin ali -risteily, M/S Viking XPRS

Edessä oli hieman vaihtelua klubikeikkoihin: bileristeily! Aiemmat risteilykeikkakokemuksemme rajoittuivat pariin Goom-risteilyyn. Goomeilla on ollut oikein hauskaa ja ne ovat vakuuttaneet järjestelyillään. Nyt luvassa oli lyhyempi pätkä: tämä 12 tunnin bileristeily menisi Tallinnaan, olisi yön yli satamassa ja suuntaisi aamusta takaisin Helsinkiin.

Meidän lisäksemme Kölin ali -festivaalilla esiintyi mm. Kemmuru. Olin ollut viettämässä pienimuotoista syyslomaa Helsingissä, joten suuntasimme Klausin kanssa Viking Linen terminaaliin yhtä matkaa. Jätimme keikka-auton parkkiin Katajanokalle huoltamon pihaan ja kannoimme soittokamat terminaalille.

risteily1002.jpg
Solisti ja yhtyeen kamat rullakossa.

Yhytimme terminaalissa järjestäjät, saimme matkaliput ja hyttikortit sekä rullakon kamoillemme. Kannoimme kamat läpi aution laivan soittopaikalle ja odotimme että pääsemme tekemään lyhyen soundcheckin. Sitten soittokamat syrjään lavan takaosaan, henkilökohtaiset kamat hyttiin ja syömään rauhassa järjestäjän tarjoama illallinen buffet-pöydässä. Hyvää oli, itse tosin onnistuin tekemään hienoisen ylilyönnin jälkiruokabuffetissa: lapsuuden laivamatkojen lihasmuisti iski päälle.

Soittoaikamme oli puoli yhdeltä, joten kiirettä ei ollut. Lepäilimme aterian päälle hytissä ja teimme settilistan. Vaihdoimme keikkavaatteet hytissä ja valuimme lavaa kohti puoli tuntia ennen keikkaa.

Risteilyllä oli väkeä mukavasti, mutta ei tungokseksi asti. Meininki vaikutti kuitenkin olevan hyvä. Ilmeni kuitenkin että aikataulut olivat heittäneet häränpyllyä jo heti alussa ja soittoaikamme myöhästyi kokonaisella tunnilla.

Vähänhän tuo korpesi odottaa, mutta minkäs teet. Odottelimme lavan sivustalla. Meitä kuuntelemaan tulleet ihmiset kävivät kyselemässä että mihin aikaan soitamme ja oli pakko vastata että emme ihan tarkkaan tiedä.

Lopulta edellinen akti lopetti ja pääsimme siirtämään soittokamamme lavan etuosaan. Nopean linjacheckin jälkeen olisimme olleet valmiita aloittamaan, mutta laivan oma äänimies hävisi jonnekin hoitamaan jotain muuta työasiaa(!). Tällaiset tilanteet vaativat todella kärsivällisyyttä: itse on koko ajan latautunut siihen että keikka alkaa juuri, mutta muiden takia homma lykkääntyy.

Lopulta kaikki tarvittavat henkilöt olivat paikallaan ja keikka pääsi alkamaan reilun tunnin jäljessä alkuperäisestä aikatauluista (kello oli siis tässä vaiheessa noin varttia vaille kaksi). Nopea halaus lavan vieressä, keskinäinen tsemppaus ja keikka käyntiin. Aloitusbiisinä jälleen Tilkkutäkin alla.

Olo oli myöhäisestä kellonajasta ja rasittavasta keikkaa edeltävästä säädöstä johtuen hieman toismaailmainen, mutta onneksi yleisö oli alusta asti täysillä mukana.

Keikan aloitus meni hieman sählätessä. Jonkun edellisen bändin tai dj:n hahmot roudasivat kamaansa lavalle vierestäni samalla kun soitimme keikkaa. Siinä vaiheessa, kun joku tyypeistä asetteli täyden tuoppinsa kamojen kantamisen ajaksi pedaalieni viereen oli pakko ärähtää että nyt hoidatte tuon homman myöhemmin ja annatte meidän soittaa keikan rauhassa. Tyypit ymmärsivät yskän, vaikka taisivatkin vähän loukkaantua. Joku järki on silti oltava siinä miten toimitaan kun bändi soittaa keikkaansa.

risteily1001.jpg
Viimeinen biisi alkamassa. Yläreunassa näkyvästä digitaalikellosta voi huomata kunnon ihmisten nukkumaanmenoajan jo ylittyneen.

Olosuhteista johtuen keikka ei edustanut ihan vuoden terävintä kärkeä. Yleisö oli onneksi niin hyvää, että se kohotti keikan tasoa huomattavasti: kiitos kaikille mukana olleille! Loppua kohti meininki alkoi olla jo hyvinkin kohdallaan, mutta siinä vaiheessa olikin jo aika lopettaa että seuraava bändi pääsee lavalle (kyllä, yksi bändi esiintyi vielä vaikka kello alkoi olla lähempänä kolmea).

Roudauksen jälkeen kello näyttikin jo puolta neljää. Laivahan oli ollut puolesta yöstä lähtien Tallinnan satamassa, eli olin kävelymatkan päässä kotoa. Alustavasti minulle oli luvattu että pääsen nousemaan maihin aamuseitsemältä kun satama aukeaa. Päätin kuitenkin kysäistä infosta josko olisi mahdollista poistua jo aiemmin. Mukava täti antoi luvan todeten että “siellä on kyllä käytävät ja kaikki pimeänä mutta seuraa vaan kylttejä”.

Näin tein, ja täytyy sanoa että olipa aavemainen tunnelma. Sokkelomainen terminaalin käytävä oli pilkkopimeä ja hiljainen, vain ilmastointi hurisi. Hyvin omalaatuinen tilanne. Nauratti, mutta samalla hermostutti että jos joku hälytin alkaa soimaan niin tulee olemaan mielenkiintoista selittää miksi kävelen terminaalissa aamuneljältä.

Lopulta pääsin kuitenkin ulko-ovelle, mutta siihen matka tyssäsi: ovi oli lukossa. Soittelin puheluita laivalle, josta luvattiin että joku tulee kohta päästämään minut ulos. Ketään ei kuitenkaan kuulunut ja aikani odoteltuani huomasin oven vieressä erilaisia nappeja joista yhdessä oli avaimen kuva. Päätin kokeilla onneani vaikka vähän jännittikin. Suljin silmät ja painoin nappia. Ovi hurisi auki ja pääsin ulos! Kotiin päästyä nukkumaan viiden maissa väsyneenä mutta onnellisena. Seuraavana päivänä kotoa katkesikin sitten sähköt yli vuorokaudeksi, mutta se on jo toinen tarina.

Perjantai 31.12.
Bar Hovi, Rauma

Vuoden viimeinen keikka. Ajoin Raumalle Jyväskylästä, otin Klausin kyytiin Tampereelta. Jossain vaiheessa ajaessamme aloimme ihmetellä taivaanrannassa näkyviä väläyksiä: eihän nyt voi ukkostaa, on pakkasta! Väläykset jatkuivat ja meillä kesti hävettävän pitkään tajuta mistä väläykset johtuvat: uudenvuodenaattonahan on tosiaan tapana ampua raketteja…

Raumalle päästiin aikataulun mukaisesti. Kamat pystyyn, soundcheck ja ruokailu Bar Hovin tiloissa. Sen jälkeen kirjautumaan hotellille.

Hotellilla päiväunia ottaessani onnistuin niksauttamaan selkäni niin että yhtäkkiä sattui ihan helvetisti. Onneksi keikkaan oli vielä useampi tunti, turrutin kipua särkylääkkeillä ja yritin saada paikkoja aukeamaan onnistuen jotenkuten.

Keikan oli määrä alkaa puolenyön jälkeen, koska ihmisten odotettiin saapuvan baariin isommin vasta rakettien ampumisen jälkeen. Näin ollen vuosi vaihtui osaltamme hyvin koruttomasti. Vaihdoimme takahuoneessa vaatteita, kun takahuoneessa hengannut miksaaja katsoi läppärinsä kellosta vuoden vaihtuneen ja toivotti hyvää uutta vuotta. Toimi itse asiassa ihan hyvin juuri näin, ei vuoden vaihtumisen taustalla aina tarvitse suurta pauketta. Muutenkin vietän henkilökohtaisesti kaikki juhlapyhät (joulua ehkä lukuunottamatta) mieluusti keikalla.

uusivuosi1001.jpg
Yhtye hetkeä ennen vuoden viimeistä keikkaa.

Sovittuun aikaan lavalle aloittamaan keikka. Paikalla oli ihan kohtalaisesti väkeä, enemmänkin olisi isohkoon baariin mahtunut, mutta tyhjille seinille ei missään nimessä tarvinnut soittaa.

Keikka oli jotenkin sekavahko. Lavasoundi oli kyllä hyvä ja puitteet muutenkin kohdallaan, mutta yleisö oli pääosin turhan päissään (ainakin se kuuluvin osa). Porukka huuteli esimerkiksi biisitoiveita kappaleista jotka oli juuri soitettu. Oma soittaminen ja liikkuminen tuntui myös hankalahkolta koska selkä jumitti edelleen.

Jossain vaiheessa keikkaa tuli jossain välispiikissä joku pieni kommunikaatioklikki Klausin kanssa, joka jotenkin kasvatti huonoa mieltä entisestään. Loppua kohti tunnelma lähti kyllä jyrkkään nousukiitoon, mutta kun se tapahtui käytännössä ihan viimeisissä biiseissä niin omat fiilikset eivät juurikaan helpottuneet.

Keikan jälkeen kuulimme mukanamme olleelta paitamyyjältä että joku oli onnistunut varastamaan keikan aikana näytteillä olleen mallipaidan. Sinä joka sen varastit, toivottavasti tajuat että paitojen teettäminen on maksettu meidän omilla rahoillamme. Ei sillä että varastaminen olisi muutenkaan hyväksyttävää, mutta muusikoilta varastaminen on alhaisuuden huippu.

Encoreiden jälkeen suuntasimme takahuoneeseen, puimme hetken aikaa keikkaa osittain ehkä hieman isoin kirjaimin ja sen jälkeen päätimme että seuraavasta keikasta tulee vaan yksinkertaisesti parempi. Parempiinkin tunnelmiin olisi keikkavuoden voinut päättää, mutta joskus näin. Seuraavana aamuna hotelliaamiaisella oli kuitenkin onneksi jo ihan hyvä mieli ja tuntui mukavalta päästä aloittamaan uusi vuosi.

-Wilhelm

Muistikuvia keikkakesästä (5.6.-14.8.2010)

15.08.2010 (Keikkapäiväkirjat)

Lauantai 5.6.
Yksityistilaisuus, Espoo
Yksityistilaisuus, Helsinki
Cafe Bar Kuutamo, Espoo

Kesäkuun ensimmäinen keikkapäivä oli kiireinen. Samalle päivälle sattui sekä Rumban lukijakilpailun yksityiskeikka, kaverimme 30-vuotispäivät ja päälle vielä baarikeikka. Logistiikka osui tietenkin siten, että kun lähdimme liikkeelle Helsingistä, oli ensimmäinen keikka Espoossa, toka Helsingissä ja viimeinen taas Espoossa. No, ei kovin pitkien välimatkojen siksakkia tällä kertaa onneksi.

Ajoin aamusta Helsinkiin Jyväskylästä, hain Klausin kyytiin Pihlajistosta ja suuntasimme Espooseen. Löysimme osoitteen jossa asusti kilpailun voittanut pariskunta. Laitoimme kamat pystyyn heidän terassilleen ja lainasimme sisätiloja vaatteiden vaihtoa varten.

Päivä oli erittäin lämmin, ensimmäisiä kesäpäiviä. Voittajapariskunta vietti samalla yhteisiä valmistujaisjuhliaan ja oli kutsunut paikalle paljon kavereitaan. Tunnelma oli erittäin lämmin. Keskinäisen halauksen jälkeen terassilavalle ja keikka käyntiin.

Keikka oli erittäin lämmintunnelmainen ja intiimi. Välispiikeissä käytiin paljon vuoropuhelua yleisön välillä, ja jostain kummallisesta syystä (varmaan koska joukossa oli paljon teekkareita) laulettiin jossain välissä spontaanisti hetken ajan Helan går -juomalaulua. Jotenkin koko ajan oli superhyvä fiilis. Muistan että jossain kohtaa soittaessa tuli iso lämmin läikähdys rintaan kun suljin silmät ja nautin auringon lämmöstä kasvoilla.

Keikka paketoitiin mukavissa merkeissä. Kamat kasaan, vähän isäntäpariskunnan tarjoamia eväitä ja paita- ja levykauppaa keikka-auton takakontista. Sitten keula takaisin kohti Helsinkiä.

Keikkapaikka Helsingissä oli Neljännellä linjalla sijaitseva Cafe Mascot, jossa hyvä ystäväni vietti 30-vuotisjuhliaan. Keikkabussi oven eteen, kamat sisään, pikainen soundcheck ja lyhyen odottelun jälkeen keikka käyntiin.

Juhlaporukka oli mukavalla mielellä. Joukossa oli paljon ihmisiä jotka eivät tienneet meistä mitään entuudestaan, joten oli jälleen mukava seurata reaktioita: ensin hämmentyneitä ilmeitä, sen jälkeen leveä hymy ja lopulta tanssilattialle joraamaan.

Keikka paketoitiin parin encoren voimin ja siirryttiin suoraan roudaamaan sillä oli jo hieman kiirus ehtiä takaisin Espooseen.

Espoon keikkapaikka, uudenkarhea Cafe Bar Kuutamo löytyi yllättävänkin kätevästi. Kaverimme Noksu oli jo valmiina paikan päällä pystyttämässä äänentoisto- ja valokalustoa. Soundcheck alta pois (tämä oli muuten päivän keikoista ensimmäinen jolla käytin koko viiden kosketinsoittimen kioskiani, aiemmat kaksi hoituivat kolmella) ja sen jälkeen nauttimaan päivän ensimmäinen lämmin ateria. Voisi sanoa että oli aikakin, sillä kello oli jo lähempänä kahdeksaa.

Ruokailun jälkeen siirryimme odottelemaan pikkuiseen takahuoneeseen. Väsymys alkoi olla jo pitkän päivän jäljiltä melkoinen, mutta juuri ennen keikkaa tuttu virtapiikki saapui.

Lavalle puolenyön maissa. Paikalle oli saapunut mukavasti väkeä siihen nähden että keikka sovittiin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla. Paikalla oli tuttuja ja tuntemattomia. Suhteellisen moni aamun terassikeikalla ollut oli myös saapunut paikalle.

Avausbiisinä toimi kevään keikkojen tapaan Diskotanssiin. Meininki oli hyvä ja lavasoundi erinomainen, kiitos Noksun.

espoo01.jpg
Kuva: Sini Parikka
espoo02.jpg
Kuva: Sini Parikka
espoo03.jpg
Kuva: Sini Parikka
espoo04.jpg
Kuva: Sini Parikka

Kun on soittanut jo kaksi keikkaa aiemmin, niin kolmannella homma on väkisinkin hallussa jo heti alusta asti. Niinpä keikasta muotoutui erittäin hyvätunnelmainen ja hikinen. Keskityimme uuden levyn biiseihin, mutta mukana oli myös vanhoja klassikkoja.

Usemman encoren jälkeen hyvästelimme yleisön ja siirryimme hengähtämään takahuoneeseen. Pitkä päivä oli takana, selvisimme siitä hienosti ja koko ajan oli hauskaa. Kamat kasaan, kavereita autoon ja Pihlajistoon. Niin hyvä ja energinen olo oli kolmen keikan ja alkavan kesän takia että nukkumaan taidettiin mennä joskus seitsemän aikoihin.

-Wilhelm

Perjantai 18.6.
Beach Party, Lieksa

Festivaalikauden avaus tapahtui Lieksassa, josta meillä on pelkästään positiivisia muistoja. Beach Partyssakin olimme soittaneet jo aiemmin pari vuotta sitten.

Ajomatka Lieksaan sujui leppoisasti. Muistelimme kuinka ihan bändin alkuaikoina keikkareissu Lieksaan tuntui pitkältä matkalta. Nyt kun kilometrejä on takana enemmän, ajomatka Joensuusta Lieksaan (vähän vajaa 100 km) vaikuttaa vaivattomalta spurtilta. Kehittelemme säännön jonka mukaan kaikki alle 150 kilometrin ajomatkan päässä Joensuusta sijaitsevat keikat ovat kotikaupungin keikkoja. Näin ollen esimerkiksi Kuopio on jatkossa kevyesti laskettavissa kotikaupunkikeikaksi.

Saavuimme Lieksaan aikataulun mukaisesti. Järjestäjien moikkaamisen jälkeen annoimme lyhyen haastattelun paikallislehdelle.

Meitä edellisen bändin lopetettua kamat lavalle lavakäsien avustamana. Kosketinkioski pystyyn, lyhyt linjacheck ja lavan taakse lämmittelemään käsiä: ilma oli kohtalaisen viileä. Festivaalialue sijaitsi järven rannalla, joten viileys korostui.

lieksabstage.jpg
Diskotähtien backstage.

Paikalla oli kohtalaisesti väkeä, mutta suurin osa yleisöstä oli festivaalialueen ulkopuolella: tapahtuman luonteena oli että sisälle pääsee ilmaiseksi puhaltamalla nollat. Suuri osa piti ilmeisesti pääsymaksua liian kovana.

Keikka käyntiin Diskotanssiin-biisillä. Ensimmäisen biisin aikana koin karvaasti sen mitä ulkoilmakeikkailu Suomen kesässä on parhaimmillaan: kummassakin kädessä oli arviolta viisi itikkaa imemässä verta. Ei niitä oikein pystynyt hätistelemäänkään kesken soiton, joten tyydyin osaani.

Keikka oli erittäin hauska. Yleisöä oli alueella varmaan viitisenkymmentä. Isolle kentälle harvakseltaan levittäytyneenä moinen yleisömäärä näytti tietenkin vielä vaatimattomammalta. Meitä tämä ei kuitenkaan haitannut, vaan vedimme totuttuun tapaan täysillä.

Nöpönenän aikana päätin laittaa langattoman lähettimeni testiin. En muista paljonko luvattu kantama oli, mutta kun lääniä kerran oli niin juoksin niin pitkälle kuin ennen ekan kertosäkeen stemmoja ehdin ja lietsoin samalla yleisöä mukaan. Toisessa säkeistössä puolestaan juoksin järveä kohti niin kovaa että en saanut jarrutettua vauhtiani ennen vettä. Palasin siis lavalle kengät ja housunlahkeet märkinä.

Soittoaikamme umpeuduttua kumarsimme yleisölle ja pakkasimme kamamme nopeasti seuraavan bändin alta. Sen jälkeen vielä vähän purtavaa takahuoneteltasta, paita- ja levykauppoja ja takaisin Joensuuhun. Hauskaa oli jälleen kerran, kiitos Lieksa!

-Wilhelm

Lauantai 3.7.
Yksityistilaisuus, Joensuu
Henry’s Pub, Kuopio

Kuopion keikkapäivänä puhelimeni herätyskello soi Jyväskylässä. Aamukahvit ja niiden jälkeen keikka-auton keula kohti Joensuuta. Päivän ohjelmassa oli ensin lyhyt keikka Klausin pikkuveljen valmistujaisjuhlissa ja sen jälkeen siirtyminen Kuopioon.

Kohtuuttoman helteinen päivä. Saavuin Joensuuhun ja juhlapaikkana toimivan Sepänpihan kerhotalon (eli “Ruplan”) pihaan aikataulun mukaisesti. Kamat sisään, lyhyt äänenpaineen tarkastus ja sitten keikka käyntiin. Yleisö koostui tietenkin pääosin juhlakalun sukulaisista ja ystävistä. Tunnelma oli lämmin (kirjaimellisestikin, lämpöasteista johtuen hiki valui lyhyelläkin keikalla vuolaasti) ja viiden biisin keikan päälle saimme vielä encorenkin.

Keikan jälkeen kahvia ja karjalanpiirakoita, ja takaisin tien päälle. Kuopioon saavuimme juuri aikataulun mukaisesti ja soundcheckiä päästiin tekemään samantien.

Checkin jälkeen Kuopion tutut kuviot: syömään saman kadun varrella sijaitsevaan ravintolaan ja sen jälkeen kirjautumaan hotellille. Hotellilla hetki lepäilyä ja sitten odottelemaan keikkaa takahuoneeseen.

Keikkaa odotellessamme tutkimme jälleen Henry’s Pubin runsaita takahuonekirjoituksia. Ihmisen älykkyys tiivistyy noissa aforistisissa leimauksissa monesti kirkkaimpaan huippuunsa.

Sovittuun aikaan kymmenen aikoihin lavalle intronauhan saattelemana. Iloksemme huomasimme että paikalle oli saapunut mukavasti väkeä, ja joukossa näkyi myös runsaasti Ukkosmaine-paitoja. Diskotanssiin-biisin myötä keikka ja bileet käyntiin.

Älyttömän hyvä keikka, ehdottomasti yksi parhaita Henkan vetoja! Keikan hiljalleen edetessä onnistuimme voittamaan puolellemme valmiiksi musiikistamme pitävien lisäksi nekin, jotka eivät selkeästi olleet meitä aiemmin kuulleet.

Saimme useammat encoret ja lopulta keikka venähti parinkymmenen biisin mittaiseksi.

Hetken hikeä pyyhittyämme siirryimme baarin puolelle tekemään paita- ja levykauppoja ja keskustelemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Niin hyvät tunnelmat oli erinomaisesta keikasta ja kesästä että nukkumaan malttoi mennä vasta viiden tienoilla. Kiitos Kuopio!

-Wilhelm

Lauantai 17.7.
Ilosaarirock, Joensuu

Kotikaupungin Ilosaarirock oli häämöttänyt näköpiirissä jonkinlaisena kaukaisena horisontissa näkyvänä kiintopisteenä siitä lähtien kun festivaalilla esiintymisestä sovittiin tehdessämme levyn viimeisiä äänityksiä. Odotimme molemmat kovasti kotikaupungin festivaalilla esiintymistä.

salamatukat.jpg
Yhtyeen kesäistä hiusmuotia.

Soittoaikamme oli lauantain viimeisenä esiintyjänä, samaan aikaan kun päälavalla esiintyi Bad Religion. Ilmoilla oli siis pientä jännitystä sen suhteen tulisimmeko keikallemme ihmisiä: kilpailimme kuitenkin käytännössä festivaalin pääesiintyjän kanssa.

Lauantaiaamu alkoi tanssiharjoituksilla. Pyyhe kenttään…not! -videossa sekä levynjulkaisukeikallamme vieraillut Salamasiskot-tanssiryhmä oli lupautunut saapumaan tälle erikoisluonteiselle keikalle: Pyyhe kenttään -biisin lisäksi he tanssisivat 80200-biisissä, tätä varten koreografiystävämme Hilppa Lampi oli tehnyt uuden koreografian.

Niinpä makuuhuoneeseeni ahtautui lauantaiaamuna yhtyeemme lisäksi viisi tanssijanaista. Ahtaahkoista olosuhteista huolimatta saimme treenattua yhteiset askeleemme ja pääsimme jännittämään keikkaa.

Edellisvuosien tapaan Ilosaarirock meni omalta kohdaltani töiden merkeissä: sivutoimeltanihan olen freelance-toimittaja ja tein alueelta juttuja erään sanomalehden toimeksiannosta. Tämä oli sikälikin hyvä ratkaisu että kirjoitushommiin keskittyessä ei ehtinyt hermoilla ja jännittää omaa keikkaa.

Olimme olleet Klausin kanssa fiksuja ja vieneet backlinemme Rekkalavan taakse jemmaan jo aamupäivästä jotta illalla ei tarvitsisi hukata aikaa siihen että yritetään päästä Linnunlahdentiellä matelevan ihmismassan läpi.

Viimeisen jutun palautettuani juttelin hetken aikaa tuttujen kanssa päälavan taka-alueella ja siirryin sitten katsomaan hetkeksi aikaa Ismo Alangon ja Teho-osaston järjettömän energistä esitystä, jota oli kuitenkin vaikea keskittyä seuraamaan perhosten liidellessä jo vatsassa.

Siirryin muutaman biisin katsottuani Rekkalavan taakse. Kasasimme Klausin kanssa kamat pystyyn lavalle ja teimme soundcheckin. Soundcheckiä tehdessämme katselin Rekkalavan vielä autiota edustaa ja mietin että tuo näyttää kyllä todella tyhjältä jos paikalle saapuu vain kourallinen ihmisiä.

Keikkaan oli aikaa reilu puolisen tuntia ja aika tuntui matelevan todella hitaasti. Keikkavaatteet päälle ja vähän äänenavausta.

Samalla kun odottelimme keikkaa, ilta pimeni hiljakseen ympärillä. Lopulta kello oli sovitun ajan ja pääsimme aloittamaan.

Juontajan astellessa spiikkaamaan meidät sisään kuului lavan taakse hämmästyttävän kovaääninen hurraus. Ilmeisesti paikalla oli yleisöä! Jännittävää tunnelmaa lisäsi se, että lavan takaa emme nähneet lainkaan yleisöä. Astelimme lavalle ja enpä usko että näky unohtuu ihan heti. Kenttä oli aivan täynnä ihmisiä niin pitkälle miksaustornin taakse ettei oikein edes nähnyt mihin yleisömassa loppuu. Ihmisistä lähtevä meteli oli käsittämätön.

Setti alkoi Tilkkutäkin alla -biisillä: olimme päättäneet tehdä Ilosaarirockin keikkaa varten uusitun setin, sillä olimme soittaneet pitkälti samaa settiä koko levynjulkkarikiertueen ajan ja arvelimme että paikalla on paljon ihmisiä jotka ovat meidät jo kevään ja kesän aikana nähneet.

Keikka oli yhtä suurta epätodellista unta. Oli paikoin vaikeaa keskittyä soittamiseen kun tahtoi vaan tuijottaa yleisön älytöntä meininkiä. Tule pois piilosta -biisissä koko kenttä hyppi tasajalkaa kappaleen kertosäkeen tahdissa.

Keskellä keikkaa tunnelmaan tuli kuitenkin jyrkkä notkahdus. Trolliusten vasarat -biisin alussa Klaus lopettikin yhtäkkiä laulamisen ja käveli lavan taakse. Seurasin perässä, en tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut. Oliko lavalle lentänyt jotain?

Lavan takana Klaus piteli huultaan josta vuosi verta. Yleisöstä oli heitetty jotain joka oli puhkaissut solistin huulen. Vamma ei näyttänyt pahalta mutta Klaus oli ymmärrettävästi säikähtänyt ja myös suuttunut tilanteesta: emme yhtään tienneet mikä oli leikannut huuleen haavaan ja onko tulossa lisää. Puhuimme tilanteen nopeasti auki ja päätimme että menemme takaisin mutta jos lavalle lentää enää mitään, niin keikka loppuu siihen.

Klaus jäi lavan taakse putsaamaan huulensa ja minä suuntasin lavalle ilmoittamaan tilanteen yleisölle. Adrenaalinipuuskassani kerroin yleisölle varsin tiukkasanaisesti ja muutaman kirosäännön höystämänä pelisäännöt. Ihmiset olivat samaa mieltä kanssani.

Jatkoimme siitä mihin jäimme. Hetken aikaa jalat tärisivät adrenaliinipiikin takia mutta pian pääsimme taas tilanteen päälle vielä suuremmalla energialla kuin keikan alussa.

Keikan loppupuolella Salamasiskot-tanssiryhmä asteli lavalle Pyyhe kenttään…not! -biisin soolon jälkeen keräten yleisöltä huikeat aplodit. Naiset tanssivat biisin loppuun kanssamme ja sen jälkeen siirryimme 80200:n pariin.

80200:n jälkeen päätimme varsinaisen setin ja poistuimme lavan taakse kuuntelemaan yleisön kannustusta.

Viimeiset biisit olivat silkkaa hurmosta. Kosketinsoittimeni temppuilivat (kuten tietenkin kuuluu käydä vuoden isoimmalla keikalla), mutta mikään ei tuntunut haittaavan.

ilosaari1002.jpg
Kuva: Markus Korpi-Hallila
ilosaari1003.jpg
Kuva: Markus Korpi-Hallila
ilosaari1004.jpg
Kuva: Markus Korpi-Hallila
ilosaari1001.jpg
Kuva: Markus Korpi-Hallila

Viimeisiksi suunniteltujen encoreiden jälkeen yleisö taputti vieläkin lisää. Lavamanageri sanoi meillä olevan vielä kahdeksan minuuttia aikaa ennen huviluvan loppumista. Nopeasti takaisin lavalle siis ja vielä kaksi biisiä! Niiden jälkeen kumarsimme pitkään ja syvään yleisölle joka antoi meille ehdottomasti yhden vuoden parhaista keikkaelämyksistä.

Keikan jälkeen halailimme takahuonekopissa toistemme, tanssijoiden ja paikalle saapuneiden läheisten kanssa. Kaikki olivat yhtä suurta hymyä.

Muutaman tunnin päästä aamuneljältä istuin Kanervalassa keinussa juoden inkiväärilimonadia, vieläkin ihan kierroksilla keikasta.

-Wilhelm

ps. Myöhemmin selvisi että esine joka lavalle oli lentänyt oli pieni hellehuiska, jonka metallinen osa oli puhkaissut Klausin huulen. Ja vielä myöhemmin selvisi, että huiskan oli lavalle heittänyt eräs tuttumme koska hänen mielestään se oli ollut hyvä idea. Tuttava pyysi anteeksi että hänen lavalle hyvällä tarkoituksella heittämänsä huiska oli aiheuttanut kaaoksen ja oli syvästi pahoillaan. Jotenkin meidän tyylistämme: noin vaarallisesta tilanteesta oli siis oikeasti kysymys.

Perjantai 30.7.
Jamit-festivaali, Rauma

Vuorossa oli yhtyeemme uran ensimmäinen keikka Raumalla. Enpä ollut itse käynyt koko kaupungissa koskaan aiemmin muutenkaan.

Logistiikka meni tällä kertaa niin että lähdin liikkeelle Jyväskylästä josta kyytiin lähti myös Pyyhe kenttään…not! -videomme ohjannut ja tuottanut Kimmo. Ajoimme Kimmon kanssa Tampereelle jonne Klaus ja paitamyyjäksi mukaan lähtenyt Mirella tulivat junalla Helsingistä. Telakalla nautitun lounaan jälkeen keikkabussin keula kohti Raumaa. Leppoisaa oli ajella, kuten kesällä yleensä.

Olimme perillä sovittuun aikaan. Kävimme viemässä kamat hotellille ja jatkoimme lyhyen matkan päässä sijaitsevaa festivaalialuetta kohti. Ilmeni että meidän soittomme tapahtuu sisälavalla, baarissa.

Paikan päällä selvisi että ei meillä mikään kiire olisi varsinaisesti ollutkaan. Soundcheck päästäisiin tekemään vasta juuri ennen keikkaa, joka alkaisi vasta puolen yön jälkeen. Tapasimme myös lavamanagerimme, joka vaikutti varsin persoonalliselta tapaukselta.

Käytimme luppoajan hyödyksemme: Klaus meikkasi ja minä istuin Kimmon kanssa pihakeinussa puhuen elämästä ja muista hyvistä puheenaiheista.

Lopulta kello alkoi olla tarpeeksi paljon ja suuntasimme keikkapaikalle kamojen kanssa. Emme olleet hirvittävän yllättyneitä kun kamat roudattuamme kuulimme aikataulujen kusevan ja keikkamme myöhästyvän. Odottelimme siis kamojemme vieressä että lavalla soittava dj päättää settinsä.

Lopulta kello lähestyi meille ilmoitettua aikaa ja päätin ryhtyä toimiin. Pystytin kosketinkioskini lavalle ja tein miksaajan kanssa lyhyen linjacheckin.

Pukuhuonetta ei käytössämme ollut joten vaihdoimme vaatteet lavan vierellä. Sitten lyhyt halaus ja päättäväisellä otteella lavalla vaikka dj jatkoi edelleen yliajalla settiään. Tajusi sentään poistua siinä vaiheessa kun aloitimme ekan biisin.

Ekan biisin aikana yleisöön katsoessa nauratti. Paikalla oli kyllä väkeä, mutta kaikki olivat baarin toisella puolella eikä tanssilattialla. Tätä suurempaa kontrastia ei kyllä ole ollut koskaan: Ilosaarirockin tuhatpäisestä yleisöstä nollaan.

Soitimme muutaman biisin päällekäyvällä energialla ja vähitellen ihmiset heräilivät. Tanssilattialle alkoi kertyä enemmän ja enemmän väkeä. En usko että kukaan oli kuullut musiikkiamme aiemmin: jälleen yleisön joukossa näkyi epäuskoisia ilmeitä jotka kääntyivät pian leveäksi hymyksi.

Erikseen täytyy mainita että keikallamme oli paikan puolesta erinomainen videojockey Paula, joka loi lennosta jokaiseen biisiimme kuvituksen lavan vieressä sijaitsevalle screenille. Mahtavan hämmentäviä spektaakkeleja näkyi olevan, kun katsoin keikkapätkiä myöhemmin nauhalta.

rauma1.jpg
Kuva: Kimmo Rotko
rauma2.jpg
Kuva: Kimmo Rotko
rauma3.jpg
Kuva: Kimmo Rotko

Keikan loppupuolella meininki oli jo lämmennyt erittäin hyväksi. Setin päättäneen Nöpönenän aikana kävin kiertelemässä baarin muita osia langattoman keytarini kanssa ja sain kerättyä vielä muutamia uteliaita seuraamaan loppukeikkaamme.

Nöpönenän jälkeen yleisö taputti encoret, jotka kävimme mieluusti soittamassa ennen kuin sovittu soittoaikamme loppui. Tämä keikka oli niin sanottu työvoitto: alun olemattomasta yleisöstä encoreihin, hyvä me! Viimeisen biisin jälkeen kiittelimme yleisön ja toivoimme pääsevämme Raumalle pian uudestaan.

-Wilhelm

Lauantai 14.8.
Kontufolk, Joutseno

Ukkosmaine-reissu Joutsenon Kontufolkiin jäi mieleen niin loistavan keikan kuin monen hauskan sattuman ansiosta.

Wilhelmillä oli samana päivänä iltapäivänäytös teatteriproduktiosta, jossa hän toimi säestäjänä. Näin ollen hän ehti Joensuusta Joutsenoon keikalle vain juuri ja juuri. Minä puolestani tulin kotoani Helsingistä junalla, ja viimeinen mahdollinen juna oli Joutsenossa joskus klo 16 aikaan, eli 3 tuntia ennen soittoaikaa.

Vastoin selvittämiäni tietoja festaribussi Kontufolkiin lähtikin vasta puoli tuntia ennen keikkaa, eli aivan liian myöhään. Päätin siis istuskella paikallisessa ja odotella Wilhelmiä sekä hänen kyydissään tulevia kahta kaveriaan, jotta pääsisin festareille autokyydillä. Näin päädyin odottelemaan sateisen Joutsenon keskustassa pari tuntia. Odotellessani meikkasin keikkaa varten ja pelasin uudella kännykälläni Tetris Pop -peliä. Tetris on loistopeli sellaisenaan, miksi siihen pitää ängetä jotain lisäjuttuja?

Wilhelm seurueineen saapui ja paikansi minut Joutsenon keskustasta. Etsimme festarin kiireellä, eikä siinä oikein edes ehtinyt kuulumisia vaihtaa. Kontufolk osoittautui oikein sympaattiseksi pieneksi festariksi, jonka päälava on isossa ladossa pellon laitamilla. Backstage-passit oli tehty puusta. Hienoa!

Wilhelm laittoi soittokamansa pystyyn ja teimme nopean linjatsekkauksen. Lavasoundi ja kuuluvuus oli ainakin allekirjoittaneella kiireestä huolimatta kunnossa. Keikkamme alkua jouduttiin myöhästyttämään joku 15 minuuttia teknisten ongelmien takia, mutta silti meillä tuli kiire. Kun juontaja spiikkasi meidät lavalle, Wilhelm kiskoi vielä kenkiä jalkaansa! Tällaisissa tilanteissa pitää vain ottaa rennosti ja ajatella, että eivät ne ilman meitä aloita.

Keikka itsessään oli silkkaa juhlaa, yksi parhaita tänä vuonna. Spontaaneja tilanteita ja paljon uutta yleisöä. Kaverimme sanoi, että joku Lappeenrantalainen punk-musiikin ystävä oli katsellut showtamme monttu auki jonkun aikaa, ja sitten keskittynyt raahaamaan ladon ulkopuolella olevia ihmisiä todistamaan näkemäänsä.

Keikan jälkeen minulla oli tulipalokiire Joutsenon juna-asemalle, koska päivän viimeinen juna Helsinkiin lähti noin puoli tuntia keikan päättymisestä. Muutama harhakäännös matkalla, ja ehtiminen alkoi vaikuttaa mahdottomalta. Onneksi itsevarma kuskini keksi heittää minut seuraavalle asemalle eli Lappeenrantaan, jonne ehdimme samaan aikaan junan kanssa.

Huokaisin helpotuksesta päästyäni junan penkille, mutta turhaan. En ehtinyt ostaa junalippua asemalta ja minulla ei ollut mukanani muuta maksuvälinettä kuin Visa Electron. Se ei kelpaa junassa ja minut heitettiin pois junasta Kouvolassa. Yksikään juna tai bussi ei enää mennyt sieltä Helsinkiin ennen aamua, joten minun oli hommattava yöpaikka. Onneksi ihana kouvolalainen ystäväni Eeki sai yöpaikan järjestettyä vielä myöhään illalla.

Seuraavana aamuna juna Helsinkiin oli melkein kaksi tuntia myöhässä. Siinä sitten odottelin laiturilla aamuauringossa, kuuntelin Depeche Modea iPodilta ja mietin että kai tällä kaikella sähellyksellä oli joku tarkoitus. Ainakin keikka oli mainio.

-Klaus

Kevätkeikkojen tunnelmia (28.4.-28.5.2010)

11.07.2010 (Keikkapäiväkirjat)

Keskiviikko 28.4.
Levykauppa X, Turku

Heräsin levynjulkistamispäivänä virtaa täynnä Klausin lukaalista Helsingin Pihlajistosta jopa liian aikaisin. Herätyskello olisi soinut vasta parin tunnin päästä, mutta päätin hyödyntää energiapiikin tekemällä muutamat rästissä olleet päivitykset kotisivuille.

Tuntuma levynjulkaisulle oli oikein hyvä. Koko kulunut kuukausi oli itselläni kulunut pitkälti Pielisjoen varressa sijaitsevalla treenikämpällä uusia biisejä treenaten sekä uutta keikkakalustoa sisäänajaen. Klaus tuli kehiin ekoja keikkoja edeltävän viikon alussa, ja treenasimme keikkasettiä läpi kimpassa. Lisäksi aika kului juoksevien asioiden hoitamisessa, kuten totuttua. Viikonloppuna pidimme myös pienimuotoiset kiitosbileet levyn- ja videonteossa mukana olleelle porukalle.

Ja nyt siis oli viimein virallinen julkaisupäivä, ja ulkona paistoi kevätaurinko. Nettipäivitykset tehtyäni suuntasin herättämään Klausin laulamalla ”hetken laulu” -henkisesti improvisoitua levynjulkistamispäivälaulua.

Lähdimme ajelemaan Turkua kohti iltapäivästä. Matka taittui joutuisasti, ja löysimme Levykauppa X:n ajoissa. Nopea kamojen pystytys, ja sitten odottelemaan että tuleeko paikalle väkeä. Levykauppakeikathan olimme päättäneet hoitaa siten, että esittelemme oman käsityksemme akustisesta keikasta: toisin sanottuna lyhyen setin säestys hoitui pikkuisen Yamaha VSS-200 -koskettimen voimin.

Sovittuun keikka-aikaan levykaupan tiloihin oli päätynyt reilun kymmenen hengen kokoinen joukkio. Ei mikään yleisöryntäys siis, mutta paikalle päätyneet pitivät kuulemastaan ja keikan aikana kauppaan eksyneet jäivät myös kuuntelemaan setin loppuun.

Kuuden biisin ja yhden encoren jälkeen kiittelimme yleisön ja jaoimme muutamat nimmarit levyihin. Sitten suuntasimme läheiseen Dennikseen syömään levynjulkistamisjuhla-aterian.

Ja kun levykaupassa keikalla oltiin, niin keikkapalkkioksi sai valita vapaavalintaisen tuotteen kaupan valikoimasta. Loistavaa! Klaus otti jonkun Dungenin vinyylin, oma valintani päätyi Metallican viime kesänä Ranskassa kuvattuun dvd:hen. Paluumatka Helsinkiin sujui leppoisasti, ja pääsin palatessani suoraan kaverini Teemun luokse saunomaan. Kaikkinensa oikein hyvä levynjulkistamispäivä.

Torstai 29.4.
Semifinal, Helsinki

Keskiviikon leppoisien tunnelmien jälkeen torstaina olikin sitten jo vähän isompia perhosia vatsassa. Ensimmäinen varsinainen keikka (normaalipituinen ja oikealla backlinella soitettuna siis) neljän kuukauden keikkatauon jälkeen, setissä runsaasti uusia ennen soittamattomia biisejä, uusi kosketinsoitinkioski uusine lisälaitteineen tulikasteessa…paineita oli rakennettu ihan urakalla.

Myöhästyimme hieman sovitusta roudausajasta järkyttävän ruuhkan takia: samana päivänä bussikuskit olivat päättäneet lakkoilla ja keskustan alue oli ihan tukossa. Pääsimme kuitenkin perille ja roudasimme keikkaa varta vasten miksaamaan saapuneen Pekan avustuksella kamat Semifinaliin.

Kamojen pystytys kesti tavallista pidempään, koskapa pystytin uuden settini ensimmäistä kertaa. Valmiina pystytettynä se herätti kyllä herkkiä tunteita: erittäin toimivan kokonaisuuden olin onnistunut itselleni suunnittelemaan! Pitkään kyllä sen parissa aikaa kyllä treenikämpällä vietinkin ja suunnittelin signaaliketjua nukkumaan mennessäkin.

Ehdimme tehdä alustavan tsekkauksen, kunnes oli poistuttava toviksi parin korttelin päässä sijaitsevaan Levykauppa X:ään soittamaan päivän levykauppakeikka.

Väkeä oli paikalla taas hieman niukasti, johtuen kenties bussilakosta ja sateisesta kelistä. Kuitenkin noin parinkymmenen hengen kokoinen joukkio kuunteli lyhyen settimme ja tuntui pitävän kovasti. Tältä keikalta sain keikkapalkkioksi Bob Dylanin Don’t Look Back -leffan deluxe-version.

X:stä takaisin Semifinaliin. Nopean ruokailun jälkeen treenasimme läpi muutaman kerran illan keikalle vierailemaan saapuvan tanssiporukan (videosta tuttuja naisihmisiä) kanssa heidän osuutensa, jonka jälkeen jatkoimme omaa checkiämme.

Omat pasmani meinasivat jossain vaiheessa mennä hieman sekaisin, kun soitimme läpi jotain biisiä ja huomasin Tommi Vikstenin seurailevan toimintaa miksauspöydän vierellä. Kyseisen herran kitaransoittoahan on tullut itse ihailtua useammassakin eri yhteydessä. Miehen läsnäolo selittyi sillä, että J. Karjalaisen Polkabilly Rebels oli soittamassa yläkerrassa Tavastian puolella. Kovasti Viksten kehui muutaman biisin kuunneltuaan, mikä lämmitti kyllä suuresti.

Checkin jälkeen kello olikin jo sen verran, että oli sama jäädä odottelemaan keikkaa Semifinaliin. Ennakkolippuja oli myyty sen verran mukavasti, ettei väen suhteen tarvinnut juuri jännittää. Kaikkea muuta kylläkin.

Laittautumista, uuteen keikka-asuun sonnustautumista, hermoilua, vessassa ravaamista…ja yhtäkkiä sitä havahtuu siihen että uunituore intronauha pamahtaa salin puolella soimaan. Reilun kahdeksan kuukauden määrätietoisen työnteon odotettu kulminaatiopiste onkin yhtäkkiä käsillä. Itse olin ainakin niin hermona, etten osannut kuin nauraa hysteerisesti kun halasin Klausia ennen lavalle astelemista.

Viittä vaille loppuunmyyty Semifinal otti meidät vastaan lämpimästi, ja tuntui siltä että on juuri siellä missä pitääkin. Keikasta ei oikein muista mitään muuta kuin että kaikki tuntui menevän juuri kuten pitääkin: soittimien vaihdot, uudet biisit, uusien efektien kanssa pelaaminen, soolospottini synakitaran kanssa, Klausin asunvaihto, tanssijoiden vierailu… Muistan kehuneeni jossain spiikissä yleisölle sitä kuinka pitkäkestoinen stressi levynteon suhteen oli kaiken sen arvoista juuri tämän takia. Enkä kyllä liioitellut yhtään.

Keikka meni ohi sellaisessa hurmoksessa, että se johti siihen että keikan jälkeen istuimme pienellä porukalla yläkerrassa Ilveksessä ja mietimme Klausin kanssa että tässäkö se nyt oli. Stressi purkautui jännällä tavalla: alkoi miettiä että menikö kaikki oikeasti hyvin. Hirvittävät eksistentialistiset kysymykset mylläsivät päässäni, mutta seuraavana aamuna heräsin tyytyväisenä ja iloisena ja hoksasin että keikka oli kuin olikin ollut silkkaa juhlaa. Kiitos paikalla olleille!

Perjantai 30.4.
Vakiopaine, Jyväskylä

Vakiopaine on mukavimpia baareja joita on. Sinne meneminen aiheuttaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen paineita, sillä olemme soittaneet siellä niin upeita keikkoja että niiden ylittäminen tuntuu aina vaan haastavammalta.

Fiilikset olivat edessä olevista positiivisista haasteista huolimatta kieltämättä melkoisen hyvät: vappuaatto Jyväskylässä ja onnistunut levynjulkkarikeikka takana.

Kävimme hakemassa kamat Juki-mobiilin (keikka-automme, jolle voi myös ehdottaa iskevämpiä nimiä) kyytiin Semifinalista ja suuntasimme kohti Jyväskylää. Autolle löytyi paikka ihan Vakiopaineen edestä, joten roudaus ei kovin iso homma ollut.

Vakiopaineen Matti oli tiskillä saapuessamme, ja kertoi ennakkolippuja myydyn sen verran että muutaman vielä pystyisi myymään kunnes paikka on loppuunmyyty. Ei muuten tuntunut yhtään hassummalta lähtökohdalta.

Perinteisesti viereisessä Mariassa suoritetun ruokailun jälkeen kamat pystyyn, itse hoidettu soundcheck ja sitten odottelemaan keikan alkua.

Sovittuun aikaan intronauha pärähti soimaan ja astelimme takahuoneesta yleisön läpi aloittamaan keikan Diskotanssiin-biisillä. Yleisö oli hyppysissä alusta asti ja meininki loistavaa.

Tästäkään keikasta ei jäänyt mieleen mitään yksittäistä huippuhetkeä, tuntuu siltä että kaikki vain meni alusta loppuun asti juuri kuten pitikin. Paitsi että synakitaran kanssa sekoilin jotain, ja Nöpönenän aikana yleisön joukossa juoksennellessani huomasin langattoman lähettimeni irroneen hihnasta ja roikkuvan holtittoman näköisesti piuhasta lattialla. Tuollaiset asiat jäävät aika marginaalin kun täpötäysi baari elää keikan mukana intensiivisesti alusta loppuun ja tiukassa iskussa oleva bändi pistää parastaan. Olipa siis jälleen kerran aivan loistava Jyväskylän visiitti, ja uskaltaisin sanoa että pistimme jälleen paremmaksi edellisestä kerrasta.

Keikan jälkeen hengailimme kaikessa rauhassa baarissa, kävimme nappaamassa yöpalaa läheiseltä grilliltä ja hengitimme syvään kevätilman tuoksuja. Kiitos Jyväskylä!

Keskiviikko 12.5.
Levykauppa X, Oulu
45 Special, Oulu

Oulun keikan asetelmat olivat jännät. Edellisellä viikolla olin sairastunut (ilmeisesti levynjulkaisuun liittyvän stressin lauettua) flunssaan, joka alkoi lievänä kurkkukipuna ja yltyi viikonloppuun tullessa korkeahkoon kuumeeseen ja äänenmenettämiseen. Kun vielä maanantaina kurkusta lähti pelkkää pihinää, käväisi jo mielessä että miten tästä selvitään. Sovimme Klausin kanssa netin välityksellä että jos ääntä ei lähde, niin sitten sovelletaan taustalauluosuuksia, mutta lähdetään siitä ettei keikkaa peruta.

Niinpä Klaus tuli hakemaan minua keikka-aamuna. Olin varautunut matkaan ostamalla itselleni lehtiön, jonka avulla kommunikoin solistin kanssa. Jotain vuosien varrella rakentuneesta kommunikaatiosta ja ymmärryksestä kertoi se, ettei väärinymmärryksiä päässyt koko viiden tunnin ajomatkan aikana syntymään, vaikka keskustelu olikin välillä melko moniulotteista.

Saavuimme Levykauppa X:ään ajallaan, pystytimme kamat ja aloimme soittaa lähes saman tien. Paikalle oli tullut mukavasti väkeä varta vasten, ja osa taisi laulaa uusia biisejäkin mukana: levykauppasetithän koostuivat Nöpönenää lukuun ottamatta täysin uuden levyn biiseistä.

Tule pois piilosta -biisin aikana unohdin kurkkukipuni ja huusin oman osuuteni ensimmäisessä kertosäkeessä. Voin sanoa että sattui melkoisesti: sen jälkeen tyydyinkin vaan spiikkailemaan äänellä joka oli ehkä oktaavin normaalia puheääntäni matalammalla.

Levykauppakeikka meni hyvin, ja saimmepa kesken keikan lapsiyleisöäkin, kun kaksi päiväkoti-ikäistä muksua asteli sisään isänsä käsipuolessa. Onnistuneesti setissä sattui juuri silloin olemaan Salamaponi, jonka pystyi osoittamaan suoraan näille yleisön edustajille kertomalla seuraavan laulun kertovan ponista. Tyttöjen isä osti keikan jälkeen levyn, joten ilmeisesti siinä perheessä kuunnellaan Ukkosmainetta jatkossakin. Hyvä!

Kamat kasaan, palkkiolevy mukaan (Klausille Pariisin kevät, minulle Nirvanan Live at Reading -dvd) ja hotellille kirjautumisen jälkeen Nelivitoseen. Oulussa vaikuttava kaverimme Markus oli lupautunut jälleen kerran miksaamaan, joten tiedossa oli että asiantunteva mies on puikoissa. Markus oli myös lupautunut suorittamaan miksaajalle harvinaisen lisäpestin: kun viestitin alkuviikosta äänettömyydestäni, lupasi hän hoitaa ainakin Tule pois piilosta -biisin taustalauluosuudet. Näitä varten Markus oli virittänyt itselleen miksauspöydän luokse mikin. Juuri näin!

Kamat pystyyn, tehokas soundcheck ja ruoan ääreen. Nelivitosessa on erinomainen keittiö, joka ei pettänyt taaskaan: oikein maittavaa oli kasvislasagne.

Takahuoneessa odottelua, keikkavaatteisiin sonnustautumista, takahuonetekstien selailua (tämänkertaisena suosikkina absurdilla tavalla hauska ”Mä kusin sun poikkihuilukoteloon”). Sovittuun aikaan intronauha pyörimään ja lavalle.

Baari ei seuraavana päivänä odottavasta helatorstaista huolimatta ollut varsinaisesti täynnä, mutta ihan tyhjille seinillekään ei tarvinnut soittaa: sali oli melko tarkalleen puolillaan ihmisiä jotka olivat varta vasten tulleet meitä seuraamaan, ja kannustus oli sen mukaista.

Omasta mielestäni soitto kulki hyvin, lukuun ottamatta synakitarasooloa, jonka onnistuin jotenkin hieman vesittämään osin epäselvän kuuntelun ja osin soittimen täydellisen holtittomuuden takia. Muuten meni hyvin, mutta onhan se kieltämättä hieman eri fiilis vetää keikkaa kun tiedostaa että pitää varoa revittämästä ääntään. Jätin suvereenisti suurimman osan taustoista laulamatta, lauloin vain sellaisissa biiseissä joissa osuuteni olivat oikeastaan lead-osuudessa (kuten Tänä yönä -biisin kertosäkeistö).

Sen verran hyvin keikka kuitenkin meni, että saimme encoret ja keikan jälkeen paita- ja levykauppa kävi vilkkaana. Lisäksi mieleen jäi mies, joka kertoi mikä Ukkosmaineen musiikin merkitys on heidän avioelämässään. Liikuttavaa oli se. Hetki hengailua, kamat kyytiin ja hotellille nukkumaan. Seuraavana aamuna hotelliaamiaisella ääni tuntui edellispäivän koitoksista huolimatta liki normaalilta. Musiikin parantava vaikutus on välillä aika ällistyttävä.

Perjantai 14.5.
Levy-Eskot, Joensuu
Karjalantalon Kellari, Joensuu

Kotikaupungin keikka ja ensimmäinen kunnolla lämmin kevätpäivä: toimiva yhtälö! Kävimme soittamassa ennen soundcheckiä kevään viimeisen levykauppakeikan Levy-Eskoilla, ja täytyy sanoa että oli kyllä onnistunein levykauppavedoista.

Soitimme ilman laulukamoja, siis pelkästään siten että koskettimiini oli pieni vahvistin. Intiimi lähestymistapa toimi hienosti, keikalla tuli paljon yllättäviä käänteitä. Lisäksi pieni kauppa oli aika lailla täynnä kiinnostunutta väkeä. Erittäin hyvillä fiiliksillä pääsimme jatkamaan checkiin.

Kyseisenä iltana jaoimme lavan tallikaverimme Eläimen kanssa. Alkuvuodesta esikoisensa levy-yhtiömme Juki Recordsin kautta julkaissut yhtye on saanut mukavasti mediahuomiota, ja levyä ovat kehuneet niin kriitikot kuin yleisökin. Erittäin suurella ylpeydellä on jäbien edesottamuksia tullut seurattua, joten mukavaa oli saada heidät lämppäämään meitä.

Hoidimme checkin alta ennen Eläintä, ja siirryimme ensin Uljas-lehden kuvattavaksi ja sen jälkeen Ilosaarirockin netti-tv:n haastateltaviksi. Jotenkin koko päivän hallinnut valoisa ja avoin olo aiheutti sen, että haastattelussa tuntui pitkästä aikaa siltä että voi olla rennosti ja vapautuneesti. Monesti alkaa punnitsemaan sanojaan ehkä vähän liikaakin, tai on muuten vähän etäinen.

Ruokailun jälkeen odottelemaan ja sitten kymmenen maissa seuraamaan Eläimen keikkaa. Väkeä valui paikalla hiljalleen (ennakkolippuja oli mennyt sen verran reilusti ettei onneksi tarvinnut jännittää yleisökatoa) ja bändi soitti hyvin. Sen verran tosin jännitti omaa keikkaa, että keskittynyt keikan seuraaminen oli melko mahdotonta.

Eläimen keikan jälkeen bäkkärille odottelemaan ja hermoilemaan. Keikka-asu päälle, SHS-10 -soitin valmiiksi ja sitten miettimään että ehtisikö vielä kerran käydä vessassa (ennen keikkaa on mahdollista käydä viiden minuutin sisällä vaikka viisi kertaa vessassa ja silti miettiä että pitäisikö vielä käydä). Sovittuun aikaan miksaajana toiminut Urski laittoi intronauhan soimaan ja halauksen jälkeen astelimme lavalle aloittamaan setin avausbiisiksi kevään keikoilla vakiintuneen Diskotanssiin-raidan.

Tuntuu siltä että alan toistaa itseäni, mutta olipa hyvä keikka! Sali oli täynnä (päälle 150 maksanutta ja vieraslistalaiset päälle), lavasoundi erinomainen ja soitto kulki loistavasti. Synakitara aiheutti taas soolospotissa jotain pientä murhetta, mutta se oli jälleen sivuseikka. Yleisö oli hienosti mukana ja bändi toimi huipusti. Mitään yksittäisiä huippuhetkiä ei taaskaan tule mieleen, keikka oli vaan yhtenäinen energiapurskaus jonka jälkeen oma olo oli euforinen, uskoisin että yleisölläkin.

Keikan jälkeen Klaus lähti nukkumaan, koska oli lähdössä varhaisella junalla takaisin Helsinkiin. Itse kävin istumassa Eläimen edustuksen kanssa hetkisen Jokelassa. Kun kävelin yksikseni nukkumaan pitkin Kauppakatua, alkoi taivaanrannassa yhtäkkiä jyristä ja salamoida. Ukkosilma rajoittui kuitenkin juuri siten, että näin sateen mutta en kastunut itse lainkaan. Melko komea fiilis oli kyllä: näin diskotähti palaa keikalta.

Perjantai 28.5.
Telakka, Tampere

Edellisestä Tampereen keikasta oli päässyt vierähtämään yli kaksi vuotta, mikä on kyllä suuri häpeä kun kaupungissa on aina ollut lämmin ja hieno vastaanotto.

Itse saavuin paikalle kaupunkiin jo hyvissä ajoin, koskapa olin luvannut toimittaa Tampereella toimivalle jakelijallemme hieman lisää levyjä. Tulipahan samalla tsekattua Supersoundsin toimitilat.

Kamojen roudaus Telakalle, ja hetkeksi hotellihuoneeseen levähtämään ennen paluuta keikkapaikalle Palsan Tomin kanssa sovittujen treffien merkeissä. Hetki hengailua ja ateriointi Telakalla, jonka jälkeen siirryimme vastapäätä sijaitsevalle Klubille tsekkaamaan Laurilan Jannen keikan. Hienoa meininkiä, erityisesti jäi mieleen uusi, ilmeisesti ensiesityksensä saanut biisi jossa laulettiin kyynaamoista ja rappukyylistä.

Klubilta takaisin Telakalle, jossa Klaus jo odottelikin. Kamat pystyyn, ja nopea soundcheck. Tällä kertaa puikoissa oli talon oma, erittäin asiallinen miksaaja joka ei ollut meitä aiemmin nähnyt. Oli hauskaa, kun kaveri hämmästeli erittäin isosti kosketinkioskiani sitä pystyttäessäni. Itse on jo niin tottunut ajatukseen, ettei ajattele sitä että kattaukseni on tosiaan varsin erikoisista palikoista koottu.

Check meni hyvin, ja sen jälkeen siirryimme odottelemaan keikan alkua yläkerran puolelle. Odotellessa katsoimme Tomin kuvaamia videopätkiä bileistä, joissa soitimme levyn- ja videontekoon osallistuneille lyhyen keikan. Erittäin hienoa matskua, pitää varmaan saattaa julki jossain vaiheessa!

Vähän ennen sovittua aikaa keikkavaatetta päälle ja äänenavausharjoitteita tekemään. Sovittuun aikaan miksaaja tyrkkäsi intron soimaan. Lyhyt halaus ja aloittamaan Diskotanssiin-biisi.

Väkeä oli paikalla mukavasti: ei täysi baari, mutta pöydistä raivattu tanssilattia oli täynnä, ja sehän on pääasia.

Alkukeikka sujui pieniä kämmäyksiä lukuun ottamatta melko mainiosti, mutta James-biisistä eteenpäin tuli pieni notkahdus. Aloin soittamaan biisiä synakitarallani. Klaus lauloi alun aivan oikein, mutta kun nytkäytin kompin käyntiin PSR-7:sta, jatkuikin komppipohja puoli sävelaskelta alemmasta sävellajista, mikä luonnollisestikin harhautti solistin niin että meni kotvanen aikaa ennen kuin pääsi takaisin kyytiin ( myöhemmin ilmeni, että olin vahingossa huitaissut synakitaran transpose-nappia, aiheuttaen näin sekaannuksen).

Vaikka tuo olisi ollut pieni juttu, jäi siitä itselle jonkinnäköinen trauma, varsinkin kun huomasin samalla Klausin fiiliksen hieman laskevan. Hermostuksissani mokailin sitten vähän lisää: Mansikkakausi lähti epähuomiossa ihan väärässä tempossa, ja hätäpäissäni yritin nostaa tempoa liian rajusti kesken säkeistön.

Joku neljä-viisi biisiä meni sekoillessa ja hermoillessa, sitten jotenkin totesin että tilanne täytyy ottaa haltuun. Heitin kehiin vähän erikoisliikkeitä ja keskityin enemmän show’n ylläpitämiseen kuin normaalisti, koska huomasin Klausin fiiliksien kaipaavan kohentamista. Ratkaisu toimi, ja loppukeikka olikin silkkaa spontaanien tilanteiden juhlaa. En edes muista tarkalleen mitä kaikkea tapahtui, mutta tunnelma yleisön ja bändin välillä oli erittäin välitön ja lämmin.

Keikka päättyi onnellisten tähtien alla soitettuamme parit encoret. Sen jälkeen hetki paita- ja levykaupan pyörittämistä sekä hengailua tuttujen ja tuntemattomien parissa. Ja mikä hienointa: kun baarin väelle valitteli yönälkäänsä, saimme molemmat pian eteemme kasvistortilla-annoksen! Kiitos Tampere, vastoinkäymisten kautta voittoon!

-Wilhelm

Muutamia huomioita levynjulkkarikevääseen liittyen, eli artisti avautuu -osio:

Kaikki kevään keikat ovat olleet hyviä, suurin osa erittäin hyviä, ja niillä on riittänyt väkeä. Järjestäjät ovat olleet mukavia, samoin paikkojen henkilökunta teknikkoja ja muita lukien. Uusi keikkakalustoni on toiminut mainiosti, tosin synakitaran (Casio DG-20) kanssa tuli lähes joka keikalla sekoiltua jotain soittimen holtittomasta soittotatsista johtuen. Niinpä päätin viimein Telakan keikan jälkeen jättää soittimen soitinarsenaalista pois, ja olen ollut tyytyväinen ratkaisuun.

Jännittävä piirre tässä keväässä on ollut median totaalinen kiinnostuksen puute. Biisimme eivät kotikaupungin loistavaa Oi.fm-kanavaa lukuun ottamatta ole soineet oikein missään, edes yksittäisiä kertoja (tosin levyllä on sen verran kritiikkiäkin radioita ja soittolistoja kohtaan, ettei se ihan yllätys ole). Samoin printtimedian kiinnostus on riittänyt satunnaisiin levyarvioihin: haastatteluja ei ole ollut musalehdissä eikä paria poikkeusta lukuun ottamatta sanomalehdissäkään.

Levyarvioiden lukeminen on myös vahvistanut tunnetta siitä, että toimittajien mielestä jokin uutuudenviehätys on karissut, emmekä ole enää kiinnostavia. Vaikka kritiikistä ei sinänsä piittaa, koska itsestä uusi levy tuntuu edelleen ylivoimaisesti onnistuneimmalta tähänastisistamme, on tuntunu kummalliselta lukea joitain arvioita. Useissa meitä syytetään saman kaavan toistamisesta, kun tällä levyllä olemme nimenomaan uudistuneet kaikkein eniten levy-levyltä-kehitystä miettien. Uudistusta on tapahtunut niin musiikillisessa, sanoituksellisella, soitannollisella kuin asenteellisellakin puolella.

Sanoitusten suhteen tuntuu taas siltä, että olemme joutuneet toimittajien toimesta väärintulkitsemisen kohteeksi. Joissain arvioissa kritiikkimme (samoin kuin toisaalta myös useiden tekstien itseironia) soittolistoja ja hittiformaattia kohtaan on tulkittu katkeruudeksi, mitä se ei tosiaan ole. Ei ole kyse siitä, että esimerkiksi radioiden pitäisi tajuta nimenomaan meidän erinomaisuutemme, vaan siitä että olisi hienoa jos radio voisi olla muutakin kuin samaa pariakymmentä suppean formaatin mukaista listaa toistava soittoautomaatti. Kulttuuri voisi olla myös monipuolista, mielenkiintoista ja virikkeitä antavaa. Olisi mukavaa jos marginaalisempiakin ilmiöitä esiteltäisiin muutenkin kuin joissain omituiseen aikaan esitettävissä erikoisohjelmissa (joita niitäkin Ylen puolelta ajetaan koko ajan alas).

Kummalliselta tuntuu myös se ajatus, mikä yhdessä levyarviossa tuotiin esille: kaikki tietävät jo edellämainitun tilanteen, ei sitä tarvitse alleviivaten tuoda esille. En oikein ymmärrä tuollaista ajatusmallia. Kyllähän kaikkien pitäisi periaatteessa myös tietää että vaikkapa väkivalta on väärin: eikö siis kannata tehdä väkivallanvastaisia lauluja?

Kaikkein koomisinta tilanteessa on se, että oman tuntuman mukaan useimmat kuuntelijamme tykkäävät uusimmasta levystämme ja pitävät sitä parhaana tähänastisistamme. Tämä on pääteltävissä sekä keikoilla saaduista kommenteista että siitä, että levy on lähtenyt myymään vauhdikkaammin kuin aiemmat: tästä osoituksena yhtyeen uran ensimmäiset listasijoitukset.

Pähkinänkuoressa: kuuntelijoidemme (sekä uusien että vanhojen) mielestä olemme tällä hetkellä kiinnostavimmillamme, kun taas median mielestä olemme vanhentunut vitsi. Hassua, mutta totta. Ja samalla: erittäin onnekasta että tilanne on näin päin, koska toisin päin tilanne olisi artistin kannalta paljon karumpi. Median huomio auttaa bändin nimen leviämistä ja näin ollen keikkojen saamista ja muuta vastaavaa, mutta ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin se että te olette kiinnostuneita tekemisistämme. Kiitoksia kevään ja kesän keikoilla käyneille, levyn ostaneille ja meitä muutoin tukeneille! Olette parhautta, nähdään keikoilla!

-Wilhelm

Pistokeikka Saksaan

28.08.2009 (Keikkapäiväkirjat)

Lauantai 22.8.
Kultifest Badesaison, Fürth (GER)

Ulkomaan keikoista on kyllä Ukkosmaineen historian aikana ollut puhetta aiemminkin erinäisiä kertoja, mutta hommat ovat aina jääneet harmittavasti puolitiehen.

Kuluneena keväänä meihin otti yhteyttä Saksassa muun muassa Eläkeläisten ja Aavikon levyjen julkaisusta huolehtiva Martti, joka on järjestänyt sinne päin paljon suomalaisbändien keikkoja ja toiminut muutenkin yhden miehen suomalaisen musiikin kannatusyhdistyksenä. Martti kysyi meitä elokuun lopulla järjestettävälle kaksipäiväiselle pikkufestarille esiintymään, ja kun vähän järjestelimme aikataulujamme uusiksi, annoimme epäröimättä myöntävän vastauksen.

Ilmassa oli pienoista urheilujuhlan tuntua, kun saavuimme Klausin kanssa Helsinki-Vantaalle aamuviiden aikoihin. Klausilla oli ollut keikka toisen yhtyeensä kanssa edellisiltana, jota minäkin olin katsomassa. Pääsimme keikan jälkeen nukkumaan kahden aikoihin yöllä, joten kun kello soi aamuneljältä, jäivät yöunet lähinnä kosmeettisiksi.

Väsymyksestä huolimatta fiilikset olivat korkealla: eka ulkomaan keikka! Koska Klaus oli hoitanut lentoliput, päädyin siihen johtopäätökseen että hän on kiertuemanageri. Samalla totesin että minun vastuullani on aiheuttaa kiertuemanagerille harmaita hiuksia. Tästä asetelmasta seurasi paljon hupailua, joka tuntui ainakin väsyneenä kovin hauskalta.

Selvisimme check-inistä lyhyen odottelun jälkeen kunnialla. Kosketinsoittimetkin uskalsi jättää ruumaan kepein mielin, kun ne oli lentokeikkaa silmälläpitäen pakattu koviin caseihin (kiitos Jonelle lainasta).

Pienen odottelun ja lähtöselvityksen jälkeen istuimme koneeseen. Hauska fiilis. Totesimme yhteisesti, että ei sitä kyllä viisi vuotta sitten bändin ekan levyn aikoihin olisi uskonut että päädymme joskus ulkomaille ihan vaan oman, suomenkielisen musiikkimme avulla. Absurdia, mutta mahtavaa.

gero01.jpg
Innostuksen merkkejä lentokoneessa aamuseitsemältä.

Lento meni mukavasti. Vieressämme samalla penkkirivillä istunut nainen tosin pyysi noin kahden minuutin jälkeen lentoemännältä saisiko siirtyä edempänä olevalle tyhjälle paikalle. Meille hän totesi tyynesti pitävänsä siitä kun on enemmän tilaa, mutta tuntui uskottavammalta että hän ei jaksanut seurata kahden yliväsyneen ja hyperaktiivisen soittomiehen hassuttelua.

Olimme perillä Münchenissä aikataulun mukaisesti. Aamu valkeni Saksassa harmaan ja sateisena. Onneksi Klaus harppoi lentokentällä edelleni ja antoi minulle saapumisaplodit. Turistit katselivat hämillään.

ger02.jpg
Kiertuemanageri pohtii seuraavaa siirtoa Münchenin lentokentällä.

Otimme kosketinsoittimet matkaan ja lähdimme metrolla kohti Münchenin rautatieasemaa, josta puolestaan jatkoimme junalla kohti Nürnbergiä, josta puolestaan jatkoimme lähijunalla Fürthiin. Matkustaminen oli leppoisaa ja maisemat hienoja, mutta junanvaihdot painavien kosketinlaukkujen kanssa veivät kyllä voimia.

Pääsimme muutamien tuntien matkustamisen jälkeen perille Fürthiin, ja soitimme Martille. Ihmettelimme häntä odotellessamme torin kulmalla pyörinyttä poliisiautoarmadaa, joka yhtäkkiä lähti pillit soiden ajamaan. Myöhemmin selvisi, että torilla oli juuri samoihin aikoihin saapumisemme kanssa ollut paikallisten uusnatsien mielenosoitus tai vastaava. Kovin jännittävää.

Martti saapui ja suuntasimme taksilla kohti keikkapaikkaa. Saapuessamme perille taksikuski auttoi minua nostamaan kosketinlaukut takakontista ja totesi samalla vihaiseen sävyyn “das ist keine traktor”. Martti kuittasi tilanteen toteamalla minulle suomeksi että “tuo homo voisi pitää päänsä kiinni”. Tuli heti kotoisa olo.

ger03.jpg
Saksalaismediat haltuun!

Veimme kamat bäkkärille ja tutustuimme keikkapaikkaan. Miellyttävä, punkkihenkinen halli. Ei erillistä esiintymislavaa, mikä sopi meille aivan hyvin. Tapahtuma itsessään puolestaan osoittautui mukavaksi yhdistelmäksi koko perheen puistojuhlaa ja vaihtoehtotapahtumaa.

Aikaa keikan alkuun oli rutkasti. Päiväunet olisivat tehneet terää, mutta pääsisimme majapaikkaamme vasta yöllä. Päädyimme tekemään meidän bändimme kirjoissa harvinaisen ratkaisun ja otimme oluet. Normaalistihan kumpikaan meistä ei nauti ennen keikkaa mitään.

ger04.jpg
Tapahtuman lentolehtinen. Ukkosmaineen genremäärityksenä “disco-bizarre/electropop”.

Ilma oli kuin morsian, aurinko paistoi ja lämmintä oli noin parisenkymmentä astetta. Elämä ei tuntunut lainkaan hassummalta juodessa mahtavaa lähipanimon olutta ja jutustellessa tapahtumassa myös esiintyvän No Neo! -yhtyeen jäsenten kanssa.

Iltapäivä ja alkuilta meni ihmisiin tutustuessa ja hengaillessa. Teimme myös jotain tehdäksemme lyhyen kävelylenkin lähialueelle. Maininnanarvoista on myös se, että söin ehkä pahinta kasvisruokaa koskaan.

ger06.jpg
Keikan settilista on valmis.

Keikkaa edeltävät pari tuntia alkoivat oikeasti tuntua vähän vaikeilta. Muutamasta kahvikupista huolimatta väsymys painoi ja mihinkään ei oikein päässyt lepäilemään. Yritimme kuitenkin tsempata.

Kun meitä ennen esiintynyt ryhmä lopetti, siirryin kasailemaan kosketinkioskiani. Olin pyytänyt kamojen roudaamista vähentääkseni järjestämään paikan päälle kosketinsoitintelineen. Joidenkin sekaannuksien vuoksi en kuitenkaan saanut telineeseeni kahta tasoa, joten jouduimme ratkaisemaan ongelman laittamalla toisen koskettimeni leveän pöydän päälle. Soittoasento tuntui hieman kummalta, mutta päätin selviytyä.

Nopea linjacheck ja vaatteiden vaihtoon. Energisen juonnon (josta ymmärsin muutamia sanoja) jälkeen astelimme lavalle aloittamaan keikan 80200:n tahdissa.

Oli jännittävää seurata tällä tavalla neitseellistä yleisöä. Paitsi etteivät he olleet koskaan ennen kuulleet meitä, eivät he myöskään ymmärtäneet sanaakaan teksteistämme. Välispiikeissä tulimme toki vastaan kommunikoimalla englanniksi ja opettamalla hieman suomea.

Aluksi yleisö tarkkaili kohteliaan välimatkan päästä. Ilmeet vaihtelivat epäuskosta leveisiin hymyihin. Kun keikka oli edennyt noin viiden biisin verran, rohkaisimme yleisöä astumaan lähemmäksi. Kieltämättä ainakin itse hämmästyin hieman, kun he tottelivat heti.

Siitä lähtien keikka oli silkkaa juhlaa. Yleisö tanssi innoissaan, ja lauloivatpa he mukana muun muassa Hälytyksen lopun pii-paa -osuuden. Ilmapiiri oli silkkaa positiivisuutta. Tuntui harvinaisen hienolta tajuta, että hyvä meininki ja energia välittyy kielimuurista huolimatta.

ger05.jpg
Encoreille saapuminen kosketinsoittajan näkökulmasta.

Yleisö taputti meidät encoreille kahdesti, ja olisi vielä ottanut lisää, mutta valitettavasti tapahtuman aikataulussa ei siihen enää ollut aikaa. Uskomattoman hyvä meininki!

Loppuilta meni epäuskoisissa, väsyneissä, mutta onnellisissa tunnelmissa. Jutustelimme paikallisten kanssa, myimme levyjä. Kävimme myös tapahtuman jatkoklubilla piskuisessa Kunstkellerissa, jossa dj yhtäkkiä iski soimaan 80200:n, ja yleisö ryntäsi tanssilattialle. Melkoisen hämmentävä kohtaus.

Loppuyöstä pääsimme viimein Martin luokse nukkumaan jatkoklubilla esiintyneen brittibändin kanssa. Uni tuli heti.

Seuraava päivä meni loistotunnelmissa. Nautimme aamupäivästä Klausin kanssa läheisessä Biergartenissa mahtavan lounaan ennen kuin Martti heitti meidät pakulla Müncheniin. Lentokentältä lähetimme keikkamyyjällemme Hannulle “Now we are big in Germany” -terveisillä varustetun maisemakortin.

Loppusummauksena todettakoon, että ulkomaan keikkailua olisi tuskin voinut paremmin avata. Kiitos Saksa, toivottavasti näemme uudelleen pian!

ps. tästä linkistä löytyy kieltä osaaville saksankielinen keikka-arvio lauantain festivaalista.

-Wilhelm

Heinäkuun keikkameininkejä

25.07.2009 (Keikkapäiväkirjat)

Lauantai 4.7.
Kihaus Folk, Rääkkylä
Kassan baari, Tikkala

Heinäkuun ensimmäiselle lauantaille osui omalta osaltani yksi kesän täysimmistä päivistä. Ennen Ukkosmaineen keikkoja soitin aamusta toisen yhtyeeni kanssa keikan Nurmeksessa.

Nurmeksesta palaamisen jälkeen ehdin torkkua kotona vajaan tunnin ennen kuin Klaus tuli hakemaan. Kamat autoon ja matka kohti Rääkkylää. Lyhyt ajomatka taittui nopeasti.

Saavuimme festarialueelle noin tuntia ennen keikkaa: aikaa vaihdolle ja lyhyelle soundcheckille oli varattu puoli tuntia. Artistipassit infotiskiltä, auto parkkiin ja kamat lavan taakse. Ilma oli kolea ja harmaa, ja yleisöä oli paikalla aiempienkin vuosien tapaan melko niukasti.

Vähän kahvia lämmikkeeksi, ja toisen bändin lopetettua laittamaan omat kamat pystyyn. Sillä aikaa kun pystytin koskettimiani, laittoi Klaus taustalakanan sekä paitakioskin kuntoon. Nopea linjacheck festarin miksaushommissa olleen Urskin johdolla ja lavan taakse vaatteita vaihtamaan.

Onnekseni sain yhdeltä teknikoista lainaksi kynsikkäät, sillä lähtökohtaisesti tuntui siltä ettei sormia saa lämpimäksi millään. Nahkatakki oli myös pakko vetäistä keikkapaidan päälle lämmikkeeksi.

Sovittuun aikaan Urski laittoi intron pyörimään ja astelimme lavalle aloittamaan keikan Katuvalojen välkkeen johdolla.

Hiljalleen sormet alkoivat lämmetä, ehkä noin neljännen biisin aikana alkoi jo tuntua siltä että hommasta selvitään.

Keikka oli tunnelmaltaan hieman erikoisempi, mutta ei missään nimessä huono. Suurin osa yleisöstä istui koko keikan ajan paikoillaan muutaman penkkirivin päässä, ja joukossa oli paljon lapsia. Kaikki kuitenkin vaikuttivat viihtyvän, ja meininki oli hyvä.

Varsinaisen setin jälkeen soitimme vielä encoreksi 80200:n. Yleisö olisi toivonut vielä lisää, mutta katsoimme kellosta soittoaikamme täyttyneen ja ajattelimme välttää sotkemasta festarin aikatauluja.

Keikan jälkeen hetki hikien pyyhkimistä ja levykaupan tekoa, sämpylä evääksi ja sen jälkeen suunta kohti Tikkalaa.

Kassan baarissa meitä odotti hieman ikävä tilanne. Keikkasopimuksen mukaan paikan päällä piti olla äänikamat sekä teknikko. Ensin mainitut löytyivät, mutta jälkimmäistä ei näkynyt. Kun aikaa sovittuun keikka-aikaan oli reilu tunti, tuntui tilanne hieman kiukuttavalta.

Parin voimasanan jälkeen totesimme Klausin kanssa, että purnataan myöhemmin koska siitä ei juuri nyt ole hyötyä. Niinpä otimme pikaisesti selvää kuinka paikan äänentoistolaitteisto toimii, laitoimme mikrofonit ja koskettimeni pystyyn, kytkimme laitteet ja teimme soundcheckin omin voimin. Onneksi kummallakin on taustallaan edes jonkinlaista kokemusta äänentoiston kytkemisestä.

Hommien ollessa hoidossa totesimme keikkaan olevan aikaa vielä varttitunti. Taustalakana lavan taakse kiinni ja vaatteita vaihtamaan.

Keikan alkaessa olo oli hieman hutera pitkästä päivästä johtuen, mutta saimme itsemme kuitenkin viritettyä oikeaan keikkafiilikseen. Intro pyörimään ja lyhyen halauksen jälkeen lavalle.

Jo alusta asti huomasi, että tästä keikasta on tulossa erinomainen. Soundillisesti olimme epäilemättä hyvin pitkälti “sinne päin”, mutta se ei haitannut varmasti yhtään ketään, ei myöskään meitä. Kompensoimme äänentoiston puutteet kohkaamisella, josta tuli hyvin vahvasti mieleen bändimme alkuaika. Annoin itselleni vapaudet soittaa hieman holtittomammin meiningin kustannuksella. Punkimpi meininki tuntui sopivan keikan tunnelmaan hyvin.

Suurin osa yleisöstä ei varmaankaan ollut kuullut meitä aiemmin, mutta keikan loppupuolella tuntui siltä, että joka pöydässä on äärimmäisen hyvä meininki meneillään. Osalle porukasta biisit olivat tuttuja, ja he viihtyivät tanssilattian puolella koko keikan ajan.

Vaikea sanoa mitään yksittäisiä huippuhetkiä, tuntui siltä että keikka oli yhtä hurmosta alusta loppuun. Paljon huutoa, riehumista ja yllättäviä käänteitä kesken biisin. Täysin estoton fiilis: jos mieleen tuli joku juttu tai temppu, oli se toteutettava saman tien. Ja kun toinen heitti ilmaan jonkun impulssin, oli toinen saman tien mukana. Näin ollen esitimme muun muassa Nöpönenän ensimmäisen säkeistön siten, että istuimme baarin pöydässä vastakkain toisiamme. Kertosäkeessä puolestaan tanssimme pöytien päällä. Mahtava meininki!

Varsinainen keikka oli ohi aivan liian pian. Suuntasimme hetkeksi takahuoneeseen silmät kiiluen. Klaus ehdotti, että soittaisimme encorena Niin petaa kuin makaa -biisin ja innostuin ehdotuksesta aivan täysin. Milloinkahan olemme viimeksi kyseistä biisiä soittaneet? Palasimme lavalle ja esitimme kappaleesta kenties raivokkaimman version koskaan.

Encoreiden jälkeen takahuoneeseen pyyhkimään enimmät hiet, ja sen jälkeen kauppaamaan baarin puolelle levyjä ja paitoja. Aivan loistava keikka, kiitoksia kaikille paikalla olleille!

Perjantai 24.7.
Vantti, Hamina

Ilosaarirockista oli juuri sopivasti ehtinyt palautua, kun matka johti kahden keikan mittaiselle reissulle Etelä-Suomeen.

Ilosaarirockista muuten sen verran, että juontajapesti Klausin kanssa kolmoslavalla oli oikein mieluisa kokemus. Viikonlopun huippuhetkiin kuului muun muassa Damn Seagullsin keikkaa edeltänyt yleisölle pitämämme aamujumppa.

Oli myös hauskaa huomata, että genrestä ja kansallisuudesta huolimatta kannettava kosketinsoittimeni herätti eri bändien miehistöissä huomiota, useimmiten hyväksyvää nyökyttelyä ja hymyilyä. Walls of Jerichon rumpalin kanssa kävin aiheeseen liittyen lyhyen keskustelun, joka päättyi hänen toteamukseensa: “Hey man, with that thing you’re welcome to visit on stage anytime when we play”. En tohtinut testata, että vitsailiko mies.

Ajomatka Haminaan oli sanalla sanottuna tuskainen. Alla oli auto, jossa ei ollut toimivaa ilmastointia, ulkona oli tolkuton helle ja aurinko paistoi koko ajan suoraan päin. Melkoisen hikistä toimintaa siis. Klaus astui kyytiin Kouvolasta, josta jatkoimme matkaa kohti Haminaa.

Perille päästessä yllätys oli melkoinen, kun keikkapaikkamme nimi luki erään venelaiturin päädyssä. Ilmeni että baari sijaitsi pienessä saaressa noin parin- kolmenkymmenen metrin päässä rannasta. Emme tohtineet ylittää vesiväylää uiden kamojen kanssa, vaan soitimme baariin josko meitä tultaisiin hakemaan. Kohta koimmekin lyhyen, mutta miellyttävän venereissun.

Vantti vaikutti oikein miellyttävältä miljööltä. Ehkä hieman aikuiseen ja seilorimaiseen makuun toki. Roudattuamme päätimme syödä ennen soundcheckin tekemistä, koskapa molempia hiukoi melkoisesti. Mainion aterian jälkeen kamat pystyyn ja check alta pois. Äänimiestä ei paikalla ollut, mutta kamat olivat onneksi sikäli hyvin valmiudessa, että saimme hoidettua homman kotiin ilman suurempia vaivoja.

Sitten keikkaa odottelemaan. Jossain vaiheessa ilma pimeni ja alkoi hieman ukkostamaan. Kenties bändimme nimi oli enne.

Sovittuun aikaan keikka käyntiin. Salissa oli keikan alkaessa ehkä reilut parikymmentä ihmistä, suurin osa keski-ikäistä väkeä. Muutamaa ihmistä lukuun ottamatta tuskin kukaan tiesi bändiämme entuudestaan.

Jollain lailla olosuhteet eivät siis tuntuneet kaikkein otollisimmilta. Aloitimme kuitenkin keikan junankuulutusintron saattelemana Katuvalojen välkkeen tahdissa.

Aika vaikea kuvailla mitä sitten tapahtui. Yleisö istui hillitysti paikoillaan, ja tunnelma ja asetelma tuntui aluksi hieman absurdilta. Puskimme kuitenkin päälle, ja jollain kummallisella tavalla saimme maailmamme kohtaamaan.

On valtavan hieno kokemus voittaa yleisö puolelleen noin rajusti. Keikan loppupuolella varttuneemmatkin ihmiset hakkasivat pöytiä nyrkeillä ja olivat selkeästi täysin myytyjä. Encore-numeroiden jälkeen en voinut kuin todeta ääneen Klausille, että olemme kyllä hiton kova bändi.

Hikienpyyhkimisen jälkeen kamat kasaan ja hetken ravintolassa hengailun jälkeen venekyydillä takaisin vastarantaan. Yöksi Helsinkiin odottelemaan seuraavan päivän koitoksia.

Lauantai 25.7.
Semifinal, Helsinki

Hyvin nukutun yön jälkeen edessä ei ollut kaupungilla hengailun lisäksi hirveästi ohjelmaa ennen soundcheckiä, ja hyvä niin: rentoilu on mukavaa.

Sovittuun aikaan soundcheckiä tekemään. Semifinalin varsinainen äänimies oli sairastapauksen vuoksi estynyt. Häntä ilmeisesti pikapestillä tuuraamassa ollut kaveri ei saanut oloa ihan täysin vakuuttuneeksi, mutta checkistä selvittiin jotenkuten. Aikaa siinä kyllä meni tavallista pidempään.

Checkin jälkeen yläkerran puolelle nauttimaan totutun herkullisesta ruoasta: tällä kertaa erinomaista kasvislasagnea. Syödessämme teimme illan biisilistan ja seurustelimme tovin illalla Tavastian puolella soittavan Don Johnson Big Bandin miehistön kanssa.

Ruokailun jälkeen siirryimme kukin lepäilemään hetkeksi omille tahoillemme. Palasimme Semifinalille kymmenen maissa laittamaan Salama-shopin pystyyn.

Laittauduimme takahuoneessa ja odottelimme sovitun soittoajan alkamista. Oli mukava fiilis, kun tiesi kaiken olevan jo lavalla valmiina. Useastihan Semifinalin keikoilla on joutunut siirtämään kamat valmiuteen vasta juuri ennen keikkaa, kun paikalla on ollut toinenkin bändi.

Hyvä fiilis sai vähän kolhuja, kun baarin työntekijä tuli toteamaan takahuoneeseen noin paria minuuttia ennen h-hetkeä, ettei miksaaja ole vielä saapunut paikalle. Mahtava homma. Tuntui todella tukalalta kuunnella yleisön aloittamaa rytmikästä Ukkosmaine-huudatusta ja tuskailla miksaajan saapumista. Onneksi hän saapui paikalle vain vähän myöhässä, ja iski intron soimaan.

Astelin intron loppupuolella lavalle. Semifinal näytti taas kerran aivan juhlavan täydeltä, väkeä oli baaritiskille asti. Iskin Ukkosmaineeseen-biisin ensimmäisen soinnun koskettimestani, ja havaitsin ettei mistään kuulu mitään. Nopea, ärtynyt vilkaisu miksaustiskille päin, ja miksaaja tajusi avata linjat.

Keikan käyntiin lähtiessä oli vielä jotain muutakin hampaidenkiristelyä äänentoiston suhteen, mutta noin muutaman biisin jälkeen homma alkoi luistaa ja pääsi keskittymään soittamiseen.

Loistokashan tästäkin Semifinalin keikasta tuli. Yleisö oli liekeissä, ja niin mekin. Tarjoilimme muutamia harvinaisempiakin numeroita, kuten pitkään sivussa olleen Mä olen just 4 U -biisin.

Erityisen hienolta itsestäni tuntui se, että tällä keikalla tuli ensimmäistä kertaa todenteolla sellainen olo, että Tilkkutäkin alla -biisi alkoi toimia täysillä livenä. Olin kehitellyt aiemmin kuluneella viikolla biisiin vähän uusia soitto-osuuksia, jotka tuntuivat tukevoittavan kappaletta. Yleisökin vaikutti tykkäävän.

Varsinainen keikka päättyi taas aivan liian pian. Astelimme takaisin lavalle ja aloitimme encore-putken Hälytyksen merkeissä. Päätimme myös soittaa uudelleen Tikkalassakin riemastuttaneen Niin petaa kuin makaa -kappaleen. Kyseisen kappaleen aikana repesimme Klausin kanssa molemmat melko lailla, kun huomasimme osan yleisöstä laulavan mukana kappaleen lopun osuuksia, joissa minä imitoin tyttöä.

Encoreita tuli kaiken kaikkiaan soitettua kai viisi tai kuusi kappaletta, mikä nosti illan kokonaiskappalemäärän lähemmäksi kahtakymmentä. Ja siitä huolimatta yleisö taputti vielä viimeisenkin encoren jälkeen lisää. Hullu meininki.

Aivan loistavaa, jälleen kerran. Kiitoksia kaikille paikalla olleille: nostitte meidän tunnelmamme teknisten vastoinkäymisten yli euforisiin tunnelmiin. Nähdään taas, toivottavasti pian!

-Wilhelm

Muistikuvia keväältä ja alkukesältä

13.06.2009 (Keikkapäiväkirjat)

Sunnuntai 26.4.
Onnela, Oulu

Oulun keikalle lähtiessä päätin, että tällä kertaa teen päiväkirjan kuvareportaasin muodossa siten että otan kuvan kerran tunnissa missä ikinä silloin sattuu olemaankaan ja kirjoitan niihin myöhemmin kuvatekstit. Ohessa lopputulos, josta ehkä ilmenee sitten sekin tosiasia että joskus keikkareissujen yhteydessä päivä venähtää kohtalaisen pitkäksi.

onnela1.jpg
Klo 8:45: Kosketinsoittaja nauttii aamiaistaan keväisessä aamuauringossa.
onnela2.jpg
Klo 9:55: Suihkussa on käyty ja kamat pakattu.
onnela3.jpg
Klo 10:33: Kyyti saapuu etuovelle.Oulun keikan sopimuksessa lukee “esiintyjillä tarvittavat laitteet mukanaan”, joka tarkoittaa sitä että Joensuusta otetaan mukaan vuokra-pa sekä teknikko.
onnela4.jpg
Klo 11:40: Tie. Keikkareissuja tehdessä sitä näkee paljon. Tämä tie johtaa Kuopioon.
onnela5.jpg
Klo 12:46: Kuopion juna-asemalta otetaan kyytiin Helsingistä tullut Klaus.
onnela6.jpg
Klo 13:57: Lounastauko ABC:lla. Normaalisti tuota ketjua pyritään välttämään, mutta sen noutopöytä on välillä kätevin ja terveellisin ruokavaihtoehto.
onnela7.jpg
Klo 14:59: Tien päällä taas. Ratin takana teknikkomme Pekka, jolla on ainoana sopiva kortti ison auton ajamiseen.
onnela8.jpg
Klo 16:16: Kello 15-16 välillä unohdin ottaa kuvan, koska pelasimme niin hektisesti bändipeliä, joka huipentui siihen että Popedan keikkabussi ajoi vastaan ja kaikki saivat siitä hyvästä ekstrapisteen. Tässä kuitenkin lisää tietä.
onnela9.jpg
Klo 17:15: Perillä Oulun Onnelan edessä. Kamat sisälle apukantajien avustuksella.
onnela10.jpg
Klo 18:17: Sillä aikaa kun Pekka pystyttää pa:ta, virittää Klaus taustalakanan valomies-Markuksen avustuksella.
onnela11.jpg
Klo 19:27: Kamat ovat pystyssä ja kaikki valmista soundcheckin tekemiseen.
onnela12.jpg
Klo 20:53: Soundcheck tehty ja on aika bändiruokailun. Menu: fetasalaatti ja soodavesi.
onnela13.jpg
Klo 21:44: Silloin kun sopimuksessa lukee “ei majoitusta”, yövymme viiden tähden hotellien sijaan useimmiten kavereiden luona. Oulun majoituksen tarjosi Jenni, kiitos!
onnela14.jpg
Klo 22:52: Keikkaan on vielä aikaa tapettavana, joten päätämme poiketa Jennin luota Juhan ja Leenan luokse kahville.
onnela15.jpg
Klo 23:55: Takahuone. Artistit ovat valmiita tulevaan koitokseen.
onnela16.jpg
Klo 00:20: Keikka käynnissä. Humalaista yleisöä ja akustisesti huonon tilan takia kammottava lavasoundi. Loppukeikasta päälleni kaatuu lavan edessä olevan aidan päältä täyskännissä oleva teekkari, joka miltei kaataa kosketinkioskini. Muutenkin levotonta, ei hyvä tunnelma.
onnela17.jpg
Klo 02:05: Keikka on takana. Artistit eivät ole aivan tyytyväisiä, mutta päättävät kuitenkin juhlistaa alkanutta kevättä mansikkaisella kuohujuomalla.
onnela18.jpg
Klo 03:50: Artistit ja teknikko käyvät kauneusunille. Seuraavana aamuna herätyskello soi yhdeksältä ja vuorossa on roudaus sekä ajomatka takaisin. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Torstai 30.4.
Hoviraitti, Jyväskylä

Jyväskylän keikka pitkästä aikaa. Laskujeni mukaan kymmenes keikkamme kaupungissa. Laina-pa mukana, Pekka teknikkona. Keikkapaikkana eksoottisesti kauppa- ja liikekeskuksen aula. Turhan myöhäinen soittoaika, huono lavasoundi, ja jotenkin nahkeantuntuinen keikka. Keikan jälkeen hotellihuoneessa lasit kuohuviiniä ja unille.

Saapuminen:
Minä: Päivää, täälläköhän meillä on keikka?
Ravintoloitsija: Oletko sinä se toinen noista?
Minä: Anteeksi?
Ravintoloitsija (osoittaa promokuvasta tehtyä keikkajulistetta): Oletko sinä tuo toinen?
Minä: Joo.

Soundcheck:
Keski-ikäinen, parkkiintunut juoppo: Mikäs bändi te oikein ootte?
Minä: Klaus Thunder & Ukkosmaine.
Juoppo: Mikä? Millaista musaa te soitatte?
Minä: Diskopoppia.
Juoppo: Mitä? Onko se vähän niinku Hurriganesia?
Minä: No ei ihan.
Juoppo: Ettekö te oo kuunnellu Hurriganesia? Eikö teidän musa oo samanlaista?
Minä: Joo, on se.

Keikan odotus:
Turkkilainen trubaduuri, joka esiintyy ennen meitä: What kind of music do you play?
Minä: Sort of discopop.
Trubaduuri: Really!? That’s great! Who’s songs do you play?
Minä: We write our own songs.
Trubaduuri: Really!? That’s fantastic! And which one of you plays the guitar?
Minä: We don’t have a guitar player in our band.
Trubaduuri: Really!? That’s amazing!

Keikan jälkeinen roudaus:
Juopunut nuori mies: Hei anna mä vähän autan sua kantamaan.
Minä: Ei kiitos, tämä sujuu kyllä.
Nuori mies: Ei kun ihan totta! Mä voin kantaa!
Minä: Kiitos vaan, mutta älä nyt kanna mitään.
Nuori mies: Häh! Kyllä mä osaan!
Minä: Sinä autat nyt parhaiten sillä tavalla että pysyt poissa tieltä.
Nuori mies (osoittaa paitakioskia): Voinko mä saada tuolta yhden teidän paidan ilmaiseksi?

jyv1.jpg
Kamojen pystytystä Jyväskylässä.

Lauantai 16.5.
Gloria, Helsinki

Sekä Oulun että Jyväskylän keikat jättivät itselleni sellaisen olon, että jos seuraavakin keikka tuntuu yhtä tahmealta niin jotain pitää tehdä.

Toisaalta päättelin myös tahmeuden johtuvan osin siitä. että molemmat keikat olivat sellaisia jonne piti lähteä oman tekniikan kasaamisen takia normaalia aikaisemmin. Kun herää aikaisin aamulla, on koko päivän liikkeessä ja kantaa tavallista enemmän kamoja, ei välttämättä enää jaksa puolenyön jälkeen olla lavalla parhaimmillaan.

Glorian keikalla moisia ongelmia ei ollut. Olin tullut Helsinkiin jo torstai-iltana toisen bändini keikkojen johdosta. Ukkosmaineen soundcheckiä odottelin jo valmiiksi paikan päällä, koskapa lastenbändini oli esiintynyt samaisessa paikassa jo iltapäivästä.

Check meni ripeästi, Pekka oli jälleen puikoissa. Checkin jälkeen kamat lavan sivuun odottamaan iltaa ja pikkusiskon luokse torkkumaan. Ehkä tunnin mittaisten nokosten jälkeen siirryin kaverini kanssa Gloriaan katsomaan Eläimen keikkaa. Mainio bändi, josta tullaan vielä kuulemaan.

Eläimen keikan jälkeen jännäystä ja hengailua takahuoneessa Houserockersien keikan ajan. Sen jälkeen kamat lavansivustasta valmiuteen lavalle ja takaisin takahuoneeseen vaatteita vaihtamaan.

Keikkamme aloitus pitkittyi reilun varttitunnin arpajaisten takia. Ei siinä muuten mitään, mutta olisihan se kiva ollut jos joku olisi asiasta maininnut etukäteen.

No, arpajaisten ja hemmetin pitkän alkujuonnon jälkeen nopea halaus ja lavalle aloittamaan keikka Ukkosmaineeseen-biisillä.

Jo alusta asti tuntui siltä, että nyt muuten lähtee. Soitto kulki mainiosti, lavasoundi oli kohdallaan ja yleisö hienosti mukana.

Miihkali tuli jälleen vierailemaan synakitaransa kanssa Hiustesi tuoksu -biisiin. Tarkoitus oli, että Miihkali olisi jättänyt vierailunsa jälkeen minulle langattoman lähettimensä, jotta voisin käyttää sitä Nöpönenän aikana kannettavassa koskettimessani. Kun asia sitten unohtui, niin kompensoin tapahtunutta juoksentelemalla Nöpönenän aikana piuhan äärirajoille asti.

glori1.jpg
(Kuva: Tomi Forsblom)
glori2.jpg
(Kuva: Tomi Forsblom)

Setti oli oikeastaan alusta loppuun asti mainiota meininkiä. Soitannollisesti yksi vuoden parhaista keikasta. Yleisöäkin oli paikalla varsin mukavasti.

Keikan jälkeen hetki hikien pyyhkimistä ja tuulettelua siitä, että juuri tällainen keikka pitikin saada soittaa kahden vähän nihkeämmän jälkeen. Kiitoksia paikalla olleille!

Perjantai 29.5.
Coikkis, Joensuu

Joensuun keikkapäivämme aamuna teimme Klausin kanssa erikoislaatuisen vierailun Niinivaaran lukiolle. Meidät oli kutsuttu haastateltaviksi koulun kevätjuhlaan. Niinpä puhuimme lukiolaisille varttitunnin verran siitä kuinka elämämme ovat lukion jälkeen edenneet ja kuinka omat tiet ovat kantaneet. Erittäin mukava kokemus, josta toivottavasti syntyi joillekin opiskelijoille rohkeutta luottaa itseensä tai muuten hyviä fiiliksiä.

Lukiokeikan jälkeen kävimme hengailemassa kaupungilla ja siirryimme sen jälkeen minun luokseni. Katsoimme läpi pari viime aikoina paitsiossa ollutta biisiä (muun muassa Tyttöni Rosmariini) soittaaksemme ne illan keikalla.

Sovittuun aikaan soundcheckiin, jossa Pekka oli jälleen miksauspöydän takana. Nopea ja ytimekäs check, jonka jälkeen suuntasin itse ensin kuuntelemaan Suomen suven avausta laulurinteelle ja sen jälkeen saunomaan.

Saavuimme keikkapaikalle noin tuntia ennen sovittua soittoaikaa. Paitakioski pystyyn ja takahuoneeseen odottelemaan.

Takahuoneessa ei ollutkaan sitten kovin mukavaa valmistautua keikkaan, kun joka paikassa pyöri illan muita esiintyjiä sekä alkuillasta soittaneita dj:itä. Tuli jokseenkin liian levoton olo, ja kun kolmekerroksinen keikkapaikkakin vielä oli niin kompleksinen niin päätin vaihtaa suosiolla vaatteet taustalakanamme suojissa lavan takana.

Vaatteiden vaihtaminen lavan takana oli kieltämättä hauska hetki. Coikkishan sijaitsee kauppakeskus Ison myyn yhteydessä ja lavamme sijaitsi portin edessä josta pääsi kauppakeskuksen sisälle. Jostain syystä tilanteessa oli jotain huvittavaa, kun seisoin aution ja pimeän kauppakeskuksen keskellä housut kintuissa.

Keikan aluksi ryömin lastausportin alta lavalle ukkosintron pauhatessa. Avausbiisinä toimi vaihteeksi Katuvalojen välke.

Porukkaa oli paikalla varsin mainiosti, vaikka myöhemmin meille ilmeni että aikataulullisten sekaannuksien takia esiinnyimme osin päällekkäin toisen pääesiintyjän Puppa J:n kanssa.

Tyttöni Rosmariini toimi pitkästä aikaa oikein mainiosti. Muutenkin keikka oli oikein hyvä, vaikkei ehkä ihan edellisen Joensuun keikan hurmostasoon päästykään.

Ehdimme juuri soittaa viimeiseksi encoreksi jätetyn 80200:n ennen kuin baarissa tuli valomerkki. Sen myötä kamat kasaan ja hetkeksi hengähtämään takahuoneeseen, joka tyhjeni onneksi muista ihmisistä melko pian. Sitä ennen ehdimme jo todeta, että rytmimusiikkiympyröistä löytyy näköjään todellisia urpoja. Joku alkuillan dj:istä yritti muun muassa viedä Klausin salaattilautasen tämän nenän edestä ja sen jälkeen siirtyi tonkimaan muiden reppuja.

Rauhattomista olosuhteista huolimatta keikka todettiin hyväksi. Hetken hengähtämisen ja takahuonehengailun jälkeen oli hyvä siirtyä kotiin lyhyille yöunille ennen seuraavan päivän lakkiaisjuhlia.

Lauantai 13.6.
Provinssirocki, Seinäjoki

Olin onnistunut virittämään itselleni toimeliaan lauantaipäivän: ennen Provinssirockiin siirtymistä soitin toisen yhtyeeni kanssa aamupäivästä keikan Lohjalla järjestetyillä lastenfestareilla. Hyvin sujuneen keikan jälkeen autolla Helsinkiin ja sieltä junalla kohti Seinäjokea.

Junamatka vierähti musiikkia kuunnellen. Juna-asemalla oli sovitusti festarin työntekijä vastassa. Hänen kyydissään pääsin ripeästi passin hakemisen jälkeen festarialueelle. Katsoin hetken aikaa Stam1nan keikkaa ja siirryin sitten yhyttämään jo aiemmin paikan päälle saapuneen Klausin.

Olin onnistunut järjestämään asiani niin hyvin, että kamani pääsivät kulkemaan Joensuun Popmuusikoiden festaribussin kyydissä Seinäjoelle, ja ystävällinen avustaja vieläpä kantoi ne lavan sivustalle asti odottamaan. Kiitokset vaan vielä Antille.

Treffasin Klausin lavamme edustalla, ja varmistin että kaikki kamani olivat paikalla. Ilmeni myös että vaihtoaika on ennen edellistä esitystä melko lyhyt, mutta toivoimme kaiken sujuvan hyvin.

Keikkaan oli aikaa vielä reilu tunti, eikä mitään tehtävää, joten siirryimme bäkkärialueellemme juomaan kahvia ja syömään sämpylää. Hetken hengähdystauon jälkeen suuntasimme takaisin lavalle tekemään etukäteisvalmisteluja. Kieltämättä tuli hieman häveliäs olo kosketinkioskia pystyttäessä, kun meitä ennen samaisella lavalla esiintyi burleski-show ja lavan sivusta oli siis täynnä vähäpukeisia naisia.

Lyhyt linjacheck Pekan johdolla ja sitten vaihtamaan vaatteet. Aikaa keikan alkuun oli tässä vaiheessa noin kolme minuuttia. Onneksi lavan taakse oli saapunut riemukkaissa fiiliksissä ollut Stella-orkesterin Turbo, joka otti oma-aloitteisesti asiakseen psyykata meidät oikeaan keikkafiilikseen. Harvoin sitä saa vaatteita vaihtaessaan osaksi niskahierontaa ja kannustavia huudahduksia (”keikkamyyjäkin on katsomassa, vetäkäähän tunteella!”).

Sovittuun aikaan aloittamaan keikka Katuvalojen välkkeellä. Lavanedusta oli tupaten täynnä väkeä. Harmillista kyllä, Provinssin sideshow-lava on maan tasalla ja vieläpä pienessä alamäessä, eli todennäköisesti vain murto-osa paikalla olleesta yleisöstä näki yhtään mitään. Mutta mitäpä näistä, tunnelma oli alusta asti mahtava.

Yleisö oli liekeissä ja niin olimme mekin. Soitto kulki hyvin ja kaikki kuului lavalle selkeästi. Klaus lietsoi yleisöä. Keikka painottui festariolosuhteisiin sopivasti nopeisiin numeroihin, mutta herkistelimme sentään On/off-biisin ajan.

provi1.jpg
(Kuva: Meemu Haveri)
provi2.jpg
(Kuva: Meemu Haveri)

Kolmen vartin soittoaika tuntui aivan liian lyhyeltä, ja keikka oli ohi liian pian. Encoreihin ei ollut aikaa, mutta kiitimme vielä yleisöämme käymällä kumartamassa ja paiskaamassa kättä eturivin kanssa.

Keikan jälkeen fiilis oli kesäinen ja hyvä. Nopea roudaus ja sen jälkeen syömään ja nauttimaan festivaalitunnelmasta. Loppuilta menikin sitten aikalailla omalla painollaan Manowarin keikan ja mukavien ihmisten parissa. Kiitos Provinssi!

-Wilhelm