Salamablogi

Kevään ja alkukesän 10-vuotiskeikat (30.4.-7.6)

25.06.2014 (Keikkapäiväkirjat)

Keskiviikko 30.4.
Dipoli, Espoo

Kevään kymmenvuotiskeikkojen virallinen avaus osui vappuaatoksi, joka oli samalla Salamaponin selässä -kirjan julkistamispäivä. Juhlistin tapausta raahaamalla aamupäivän lautalla Tallinnasta Helsinkiin matkatessani mukana 15 kiloa kirjoja. Toki tarjosin myös itselleni mitalikahvit laivan kahviossa.

Askeettisista juhlapuitteista huolimatta tunnelma oli hyvä. Kirjan ennakkomyynti oli mennyt yli odotusten ja julkaisuun liittyneet työt olivat vahvasti voiton puolella. Edelliset viikot olivat olleet aikamoisen täysiä kirjojen postittelemisen (sekä ennakkotilaajille että medioille), tiedotteiden kirjoittamisen ja kaiken muun asiaan liittyvän ohella, mutta nyt kirja oli virallisestikin julkaistu ja ihmisten luettavissa. Ensimmäiset saadut lukijapalautteet vahvistivat käsitystä siitä, että kirjasta välittyi niitä asioita, joiden toivoinkin sieltä nousevan esille.

Yli puolen vuoden keikkatauon päättymiseen pystyi suhtautumaan melko levollisin mielin, sillä olimme treenanneet etukäteen hyvin ja ottaneet lisäksi tuntumaa live-meininkeihin soittamalla muutaman yksityiskeikan.

Suuntasin satamasta suoraan Klausin luokse. Tarkoituksena oli katsoa läpi vielä muutama illan keikalla esitettävä biisi. Niissä ei ilmennyt ongelmia, joten Klaus lähti hakemaan laina-autoa ja minä jäin laittamaan kalustoani keikkakuntoon. Päivitin hieman soolokeyboardin pedaalilautaa, lisäksi raivasin tarvikesalkustani pois turhia objekteja ja merkkasin kaikki omat piuhani. Tuli välittömästi jämäkkä olo. Klaus palasi auton kanssa. Pakkasimme kamat kyytiin ja suuntasimme Espooseen soundcheckiin, joka oli sovittu viideksi.

Eräs miespuolinen, usein pääkaupunkiseudun keikoilla käynyt kuuntelijamme oli ottanut etukäteen yhteyttä ja kysynyt, voisiko tuoda meille soundcheckiin yhtyeellemme kymmenvuotislahjan. Meillä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja niinpä herra asteli soundcheckiin pitkulainen vaaleanpunaiseen paperiin kääritty paketti mukanaan.

Paketti oli niin erikoisen muotoinen, ettei yhtään osannut arvata mitä siellä olisi. Veikkasin itse jotain erikoisiin kehyksiin upotettua valokuvaa. Yllätys oli melkoinen, kun lahjapaperin alta paljastui Yamaha PSR-7 -kosketinsoitin: siis tuo samainen instrumentti, jonka ympärille yhtyeemme aikanaan 10 vuotta sitten perustettiin! Eikä siinä vielä kaikki, soitin oli nimittäin täysin iskemättömässä kunnossa, ei naarmun naarmua. ”Ajattelin, että tämä menee teillä parhaaseen mahdolliseen käyttöön”, totesi lahjanantaja hymyillen.

10v_psr7.JPG
Kymmenvuotislahja.

Olo oli melkoisen sanaton, huikea lahja! Hienointa oli se, että keikkakäytössä pitkään olleen aiemman kosketinsoittimeni napit olivat kuluneet sen verran, etteivät ne reagoineet enää yhtä jämäkästi. Otin uuden soittimen käyttöön saman tien soundcheckiin ja huomasin välittömästi eron, rumpufillit lähtivät soittimesta kevyillä hipaisuilla. Mahtavaa!

Soundcheck saatiin tehtyä aikataulun mukaisesti. Kamat lavan sivuun pois toisen bändin tieltä ja syömään. Valitsin ruokalistala vuohenjuustoburgerin. Ruokailun jälkeen ajoimme takaisin Helsinkiin, sillä keikka alkaisi vasta puoli yhdeltä yöllä. Klaus meni työhuoneelleen, minä pikkusiskoa moikkaamaan.

Puoli yhdentoista aikoihin takaisin Espooseen. Parin harhakäännöksen myötä jouduimme ajamaan ydinkeskustan halki. Vappuaattoyönä tuohon aikaan autoilukokemus ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä. Selvisimme kuitenkin ja pääsimme takaisin keikkapaikalle.

Takahuoneessa keikkavaatteet päälle, biisilista valmiiksi ja sitten lavan viereen valmistautumaan. Jännitys hiipi sisuksiin koko ajan vahvempana. Järjestäjä kertoi, että Dipolin vappubileiden liput oli loppuunmyyty, paikalla oli siis noin parituhatta ihmistä. Toki suurin osa oli tietenkin paikalla itse bileiden, ei bändin takia, mutta potentiaalista yleisöä olisi joka tapauksessa. Keikkasali näytti lavan sivusta kurkattuna aika lailla täydeltä.

Kello löi puoli yksi, miksaaja laittoi junankuulutusintron soimaan salin puolella. Punnerruksia lavan sivustassa, nopea halaus ja sitten lavalle. Yleisöä oli hiton paljon ja meteli yltyi järkyttävän kovaksi kävellessämme lavalle. Aloitimme keikan ensimmäisen levyn En voi unohtaa sua -biisillä. Ihmiset hyppivät, tanssivat ja lauloivat mukana sen minkä lähtee.

Tuntui kertakaikkisen hyvältä olla taas lavalla bändimme kanssa. Lämmittelynä soitetut yksityiskeikat olivat olleet kuitenkin tähän verrattuna melko pienimuotoisia ja intiimejä. Meillä ei kuitenkaan selvästi ollut ongelmia ottaa isompaa yleisöä haltuun. Klaus sinkoili edestakaisin ympäri lavaa ja hallitsi väkeä täysin suvereenisti. Ison lavan valoshow oli myös erityisen hieno, joskin lavan taakse rakennettu spottiseinämä lämmitti melkoisesti. Hiki valui noroina.

10v_dipoli.jpg
Teekkariyleisön edessä. (Kuva: Miikka Ijäs)

Jossain vaiheessa lavalle juoksi pari tyyppiä, jotka eivät onneksi kuitenkaan olleet liikkeellä rähinämielessä vaan halusivat ainoastaan tanssia hetken lavalla. Järjestysmies kävi noukkimassa kaverit takaisin yleisöön ja hyvä niin, lava on kuitenkin artistin omaa aluetta. Nöpönenän aikana astelimme tosin itse mellakka-aidan yli esittämään biisin yleisön keskelle.

Varsinainen setti oli ohi nopeasti, vikana biisinä soitimme ainoan setissä olleen lainakappaleemme Action Manin (käännöksemme Aquan Barbie Girl -biisistä). Yleisö vaati kovaäänisesti encoret ja annoimme ne mieluusti.

Vikan encore-biisin (Eka kerta) ollessa käynnissä kaikki ison salin valot syttyivät. Ihmettelin näkyä hetken, kunnes tajusin että kyseessä oli valomerkki. Valot eivät kuitenkaan sammuneet vaan jäivät päälle. Niinpä soitimme biisin loppuun täydessä salivalaistuksessa. Kiittelimme yleisömme hieman hämmennyksissämme. Lisääkään ei uskaltanut enää soittaa, sillä bileet olivat ilmiselvästi ohi.

Heti keikan jälkeen järjestäjä tuli pahoittelemaan tökeröä lopetusta, joka ei johtunut heistä vaan Dipolin henkilökunnasta joka oli ollut sitä mieltä että valot pidetään päällä vaikka bändin keikka on vielä kesken. Itse ei osannut asiasta olla sen kummemmin pahastunut, vaan sen kuittasi lähinnä huvituksella.

Astelimme suoraan lavalta hengaamaan hetkeksi paitatiskille ja moikkaamaan ihmisiä. Muutamat yhteiskuvat ehdittiin ottaa, mutta yleisöä alettiin jo raivata ulos ovista. Keikkasalin oviakin alettiin lukita, pääsimme juuri viime hetkellä takaisin saliin.

Näky oli jotenkin hämmentävä. Kello oli varttia vaille kaksi aamuyöllä. Viisitoista minuuttia sitten sali oli ollut täynnä musiikkia ja energiaa, nyt se oli tyhjä ja lavakädet pakkasivat mellakka-aidan pätkiä kasaan. Aloin itsekin purkaa kamojani ja mietin, että onhan tässä taas aika vahvoja kontrasteja.

Kamat pakettiin, roudaus, kiitokset teknikoille ja autolla takaisin Helsinkiin, jossa yöpaikkana toimi Klausin sohva. Yksi olut autossa pelkääjän paikalla ja toinen perillä. Vappuaaton juhlinta oli siinä. Uni tuli noin kello puoli viisi.

Torstai 1.5.
Henry’s Pub, Kuopio

Herätyskello herätti Klausin sohvalta kello 11. Kuopiossa pitäisi olla viiden maissa ja edessä oli pitkä ajomatka, joten oli syytä lähteä liikkeelle ajoissa. Pikaiset aamukahvit ja autoon, joka oli onneksi eilisen jäljiltä valmiiksi pakattuna.

Ajomatka oli pitkä ja keli harmaa. Mukavaa oli silti, kerroimme juttuja ja kuuntelimme musaa. Ajoin Juvalle asti, jossa vaihdoimme kuskia. Elin rock-dekadenssia ja ostin pieneltä huoltoasemalta pullon omenalimonadia sekä minttu-puffetin. ”Kai sinä maksat nämä käteisellä?”, kysyi huoltoaseman tiskin takana ollut mies huolestuneena. Huoltoaseman kassakone oli kuulemma mennyt vappuaattona rikki.

Tiskillä oli läjä kuitteja ja pieniä kolikoita summittaisissa läjissä. Mies yritti kuumeisesti laskea paljonko ostokseni maksavat ja paljonko viiden euron setelistä annetaan takaisin. Kesken haastavan laskutoimituksen ajatus harhautui: ”kympinhän sinä annoit?” Olin rehellinen, totesin antaneeni vitosen ja kerroin paljonko minun laskupääni mukaan tulisi antaa takaisin. Mies laski vaivalloisesti eri kolikkokasoista sopivan summan ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Olimme perillä Kuopiossa sopivaan aikaan. Miksaaja tuli vastaan takaovella ja kehotti meitä menemään syömään sillä välin kun hän laittaa meille lavan valmiiksi. Tämä kävi hyvin, sillä emme olleet koko päivänä syöneet muuta kuin kevyen aamiaisen. Introssa tilasin vuohenjuusto-punajuuririsoton. Vuohenjuustopohjainen ateria kahtena perättäisenä päivänä, hyvä.

10v_kuopio.JPG
Kuopion Intro tarjoaa yhdet Suomen parhaista bändiruokailuista.

Ruokailun jälkeen kulman ympäri Henkkaan ja soundcheckiä tekemään. Hommat hoituivat ongelmitta ja suuntasimme hotellille lepäilemään. Keikkaan oli aikaa kolmisen tuntia.

Klaus jäi torkkumaan huoneeseen, minä menin hotellin saunaan. Vappupäivän johdosta olimme ilmeisesti ainoat asiakkaat koko hotellissa, joten sain saunoa rauhassa. Edellisen päivän kirjojen kantamisesta ja keikasta kipeytyneet lihakset saivat vähän palautua lämmössä. Löylyjen jälkeen ehti vielä torkkumaan huoneeseen vajaan tunnin ajaksi.

Lähdimme keikkapaikalle vajaata tuntia ennen keikkaa. Olo oli väsymyksen takia jotenkin hieman holtiton. Ei tuntunut yhtään siltä, että kohta olisi menossa keikalle. Keikkapaikalla oli jo jonkin verran väkeä sinne saapuessamme, joten tyhjille seinille ei tarvitsisi soittaa.

Kuten yleensäkin, olo terävöityi juuri ennen keikkaa. Jännitys hiipi kehoon ja herätti horroksesta valppaustilaan. Miksaaja laittoi ennalta sovittuun aikaan intronauhan soimaan. Punnerruksia lavan takana sijaitsevassa käytävässä, halaus ja lavalle.

Yleisöä oli paikalla mukavasti ja meidät otettiin vastaan saman tien suurella lämmöllä. Avausbiisinä oli jälleen En voi unohtaa sua, josta siirryttiin suoralla leikkauksella Tänä yönä -kappaleeseen. Bändimme ensimmäiset biisit ikinä, sopivat avausnumerot kymmenvuotiskeikoille siis.

Keikka eteni hyvätunnelmaisena. Edellisen päivän Espoon keikkaan verrattuna tunnelma oli paljon intiimimpi, sillä yleisö oli konkreettisesti lähempänä ja helpommin lähestyttävissä kuin tuhatpäinen väkijoukko. Ja tämä ei ollut arvottava kommentti, molemmille esiintyminen on omalla tavallaan nautittavaa.

Välispiikit olivat poikkeuksellisen hyviä. Spontaania vuoropuhelua. Klaus sai minut repeämään pari kertaa aika totaalisesti omilla kommenteillaan. Lavakuuluvuus oli kohdallaan ja soittaminen oli kertakaikkisen mukavaa. Yleisö oli pelkkää hymyä alusta loppuun.

Meidät taputettiin encoreille kahdesti. Aivan viimeisinä biiseinä soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -biisiparin. Diptyykin, kuten teoskokonaisuutta nykyisin hienostuneesti nimitämme.

Keikan päätyttyä kamat kasaan ja hetki hengailua ihmisten kanssa salin puolella. On hauskaa, että keikkojen jälkeen pääsee tutustumaan oikeasti mukaviin ihmisiin. Ylihumalaiset änkyttäjät ovat meidän keikoillamme selvässä marginaalissa.

Muutamien paita- ja levykauppojen jälkeen roudaus autoon ystävällisten kuopiolaisten avustuksella. Sen jälkeen hotellille nukkumaan, uni tuli noin neljän aikoihin.

Perjantai 2.5.
Vakiopaine, Jyväskylä

Herätyskello soi yhdeksältä. Jyväskylään ei ollut kiire lähteä, mutta hotelliaamiainen loppuisi kymmeneltä ja kuten hyvin tiedetään, vain hullu jättää hotelliaamiaisen syömättä. Hotelliaamiaisten ajat ovat kyllä selvää syrjintää meitä yötyöläisiä kohtaan. Yövuorossa olevat tulisi huomioida tasapuolisesti hotellin aikatauluissa. Erinomainen vaihtoehto olisi toinen kattaus, joka alkaisi vaikka 10:30 ja jatkuisi puolille päivin. Sitten voisi nukkua maksimaalisen pitkään ja luovuttaa huoneen heti syötyään. Montako bändiä Suomessa yöpyy vuoden aikana eri hotelleissa? Lähtisivätköhän kaikki mukaan, jos asian puolesta perustettaisiin jokin kansalaisliike?

Söimme aamiaisen väsyneinä ja menimme kymmeneltä takaisin huoneeseen torkkumaan vielä toviksi. Lopulta ylös ja hetkeksi kaupungille pyörimään. Levykauppa Äxästä tarttui mukaan matkalevyjä, Klausille Kentin ja minulle Insomniumin uutuuslevy. Suuntasimme Jyväskylään puolenpäivän aikoihin.

Perillä kolmen maissa. Vakiopaineessa oli alkamassa taidenäyttelyn avajaiset, joten kannoimme kamamme sisälle ja suuntasimme syömään viereiseen Mariaan. Päivän ruokavalintana oli lohipasta. Tässä yhteydessä on huomautettava, että ennen meidän keikkojamme syöminen tulee ajoittaa mieluusti noin neljän tunnin päähän keikasta, sillä keikka on verrattavissa reippaaseen urheilusuoritukseen. Samasta syystä ruokailussa kannatta suosia hiilihydraattipitoisia annoksia.

Klaus jäi Mariaan puhumaan puhelua, minä palasin Vakiopaineeseen. Ilokseni ja yllätyksekseni näyttelyn avajaisissa soittava bändi oli Nyrkkikyllikit, jonka solisti on ystäväni. Vielä suuremmaksi riemuksi bändi soitti yllättäen settinsä loppupuolella coverin meidän Pitäiskö sunkin jo -biisistämme. Mainio versio muuten!

Nyrkkikyllikkien keikan jälkeen meidän kamamme lavalle, tai siis lattiamatolle joka markkeerasi lavaa. Soundcheck oli jälleen hoidettu rivakasti ja siirryimme odottelemaan keikkaa. Ennakkolippuja oli myyty ainoastaan parikymmentä, mikä oli melkoinen tiputus viime vuosiin. Keikkaa edeltänyt vappu näytti vaikuttavan melkoisesti opiskelijakaupungissa. Viime vuosina olimme soittaneet Vakiopaineessa useita loppuunmyytyjä keikkoja, nytkö se loppuisi?

Ei ollut kuitenkaan hermostunut olo, soittaisimme niille jotka paikan päälle tulisivat. Odottelimme jo iltaseitsemältä alkavaa keikkaa kaikessa rauhassa. Koska olimme soittaneet Vakiopaineessa perinteisesti aina vappuaattona, päätimme taivuttaa kalentereita hieman ja julistaa vappuaaton kyseiselle päivälle. Kävin ostamassa kaupasta parillakympillä ilmapalloja, paukkuserpentiiniä ja muuta asiaankuuluvaa. Koristelimme baarin vapputunnelmaiseksi.

10v_vappu.JPG
Vappua voi viettää myös pari päivää jäljessä.

Ilmapalloja baaritiskillä puhaltaessani ajauduin keskusteluun vieressä istuvan herrasmiehen kanssa. Hänellä oli niin komeat ja huolitellut viikset, etten malttanut olla kysäisemättä hänen käyttämäänsä viiksivahamerkkiä. Hän totesi valmistavansa vahansa itse ja antoi reseptivinkkejä mikäli olisin kiinnostunut kokeilemaan itse. Harvinainen, mutta oikein miellyttävä keskusteluaihe.

Keikan lähestyessä totesimme, että väkimäärä tosiaan näyttää jäävän aiempia vuosia vähäisemmäksi. Vetäydyimme takahuoneeseen varttia ennen keikkaa. Perinteiset valmistautumisrituaalit, punnerrukset, äänenavaus, halaus ja sitten lavalle.

Baari oli huomattavasti vajaampi kuin normaalisti, paikalla oli noin 40-50 ihmistä. Emme kuitenkaan miettineet yleisömäärää sen kummemmin, vaan polkaisimme keikan käyntiin En voi unohtaa sua / Tänä yönä -kaksikolla. Jo parin biisin jälkeen tunnelma oli kohdillaan ja ihmiset tanssivat ja lauloivat mukana.

Baarissa vallitsi mukavan rento ja intiimi tunnelma ja välispiikit venyivät taas lähestulkoon stand-upin puolelle. Klausin piilolinsseihin liittynyt spontaani vitsi tipautti sekä minut että yleisön. Lopulta yli puolitoistatuntiseksi venähtänyt keikka päättyi jälleen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykkiin. Hyvä meininki!

Paikan toinen omistaja Matti kävi kiittämässä keikan jälkeen: ”mietin että mitenkähän tässä nyt käy kun väkeä on noin vähän, mut hitto näköjään te saatte tunnelman pystyyn vaikka tyhjästä!”

Keikan jälkeen julistimme vappuaaton alkaneeksi. Varhaisen soittoajan vuoksi kellokaan ei ollut vielä kuin vasta yhdeksän. Hauskinta oli, että vappusimulaatio tuntui täysin uskottavalta: baari oli täynnä ilmapalloja ja suurimmalla osalla keikan jälkeen baariin jääneistä ihmisistäkin oli serpentiiniä olkapäillä. Mukavaa. Keikan jälkeen juttelin keikkaa seuranneiden Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen tutkijoiden kanssa. He kehuivat keikan analyyttisesti maasta taivaisiin ja lupasivat lähettää seuraavalla viikolla virallisen sertifikaatin hyväksyntänsä merkiksi. Näin myös kävi ja saimme alkuviikosta postia.

10v_sertifikaatti3.jpg
Todistettua hyvyyttä.

Kymmenvuotiskeikkojen avaus oli onnistuneesti takana ja saattoi siirtyä odottelemaan seuraavana vuorossa olevaa kotikaupungin keikkaa.

Perjantai 16.5.
Levy-Eskot, Joensuu
Kerubi, Joensuu

Seisomme Klausin kanssa Kerubin lavalla satapäisen yleisön edessä ihmetellen seuraavaa settilistassa olevaa biisiä, jonka nimi vaikuttaa vieraalta. ”Onko meillä edes tämän nimistä biisiä?”, kysyn. ”Hyräilepä vähän miten tämä menee”, pyydän solistilta. Lavan takaa alkaa kuulua epämääräistä meteliä. Ilmenee, että siellä on tuttaviamme juopottelemassa. He astelevat estoitta lavalle. ”Ettekö muista omia biisejänne?”, tuttumme kysyvät kovaäänisesti pilkallisella äänensävyllä. Alkaa nolottaa, yleisö katselee omituista näytelmää kummissaan. Huomaan, että lavalla on kaksi valkoista flyygeliä. Niiden keskellä on pianoharmonikka. Mitä varten nuo olivatkaan lavalla, oliko sovittu joku vierailu? Pitikö minun opetella soittamaan harmonikkaa?

Herään hikisenä patjalta Helsingin Tapaninvainiosta. On torstai, Kerubin keikka on seuraavana päivänä. Katson puhelimen kelloa, se näyttää 4:30. Herätys soi puolentoista tunnin päästä, aamujuna Joensuuhun lähtee seitsemältä.

Edellä kuvatun keskiviikon ja torstain välisen yön painajaisen myötä tajusin viimein jännittäväni perjantaista Kerubin kymmenvuotiskeikkaa tavallista enemmän. Luvassa oli paljon erikoisuuksia, normaalia pidempi setti ja lisäksi päivällä oli paljon muutakin ohjelmaa. Käsissä oli sata erilaista lankaa aikataulujen ja muun suhteen. Siksi olin päättänyt mennä Joensuuhun jo keikkaa edeltävänä päivänä: ehtisi hoitamaan osan asioista jo etukäteen. Klaus tulisi perjantain aamujunalla.

Koska sain autokyydin asemalle, olin luvannut viedä koko soitin- ja paitamyyntiarsenaalimme junassa. Kantamista todella riitti, kamaläjän kanssa piti liikkua vähitellen eteenpäin. Kieltämättä tuli mieleen, että missä menee normaalin junamatkailun ja rahdin kuljettamisen raja.

Junamatka meni nopeasti, sillä matkaseurana oli nelivuotias kummipoikani. Luennoin hänelle opettavaisesti kamaläjäni vierellä siitä, että jos haaveilee isona muusikon töistä, täytyy tykätä kantamisesta. Hän nyökytteli ymmärtäväisenä.

10v_kamat.JPG
Kevyesti pakatut matkatavarat.

Joensuun asemalla sain ystävältä kyydin itselleni ja kamoilleni Kerubille. Kerubin ovella tajusin unohtaneeni toisen kosketinsoittimeni junaan. Nopeasti takaisin asemalle ja ehdin vielä hakea soittimen junasta joka oli vajaan kymmenen minuutin päästä lähdössä takaisin Helsinkiin. ”Tämä on niin pieni, että pääsi unohtumaan”, totesin raskasta kosketinsoitinlaukkua hattuhyllyltä nostaessani. Junassa istuneita vanhuksia nauratti.

Torstai vierähti toimeliaasti, säädin keikkaan liittyviä asioita, pidin treenit parin vierailijan kanssa, annoin paikallismedioille kaksi haastattelua kirjaan liittyen ja ehdin vielä illaksi Niinivaaran lukiolle katsomaan Jäiden lähtö -kevätnäytelmän viimeisen esityksen. Kokemus oli liikuttava, omat lukioajat ja tuolloiset teatteriprojektit palasivat elävinä mieleen. Hieno esitys kaikin puolin muutenkin.

Perjantaiaamuna olo oli pidempien yöunien jäljiltä hyvä, vaikka huomasin jännittäväni keikkaa jo aamukahvin äärellä. Harvinaista, yleensä jännitys iskee päälle vasta noin kymmenisen minuuttia ennen keikkaa. Erikoisilta oli selvästi tulossa.

Kerubille soundcheckiin kahdeksitoista. Paikalle saapuivat myös illan erikoisvieraamme, Heikki Marttila ja Miihkali Jaatinen, joiden kanssa oli tarkoitus tsekata yhdessä soitettavat biisit checkin yhteydessä. Laitoin omia kamojani pystyyn samalla, kun Klaus, Heikki ja Miihkali katsoivat biisejä läpi akustisesti salin puolella.

10v_treenit.JPG
Akustiset treenit. Vasemmalta Heikki, Klaus ja Miihkali.

Soundcheckissä vierähti tavallista pidempään. Tsekkasimme omien kamojemme lisäksi myös Heikin ja Miihkalin instrumentit, treenasimme yhteisbiisit läpi ja lisäksi katsoimme Klausin kanssa vielä kahdestaan läpi parit harvemmin soitetut numerot. Kello oli lopulta puoli kolme, kun poistuimme keittiön puolelle lounaalle.

Lounastauon jälkeen katsoimme vielä läpi pari biisiä sekä poikkeuksellisen keikkaintron: olin tehnyt iMovie-ohjelmalla noin neliminuuttisen kuvaesityksen, johon oli koottu kuvia kymmenen vuoden historiamme ajalta. Klaus puolestaan oli säveltänyt kuvaesitykseen hienosti tunnelmaa nostattavan musiikin. Pätkä oli tarkoitus esittää Kerubin keikan aluksi. Katsoimme kaiken kuntoon ja suuntasimme Levy-Eskoille, jossa olimme lupautuneet soittamaan lyhyen akustisen keikan.

Eskoilla oli mukava määrä ihmisiä ja kiva, välitön tunnelma. Valikoimme soitettavaksi biisejä, joiden soinnut ja sanat ovat mukana kirjassa ja kerroimme niistä kirjan tukemana hieman syntytarinoita. Viisi biisiä oli varsinaisessa setissä, jonka jälkeen yleisö vaati lisää. Soitimme vielä kaksi biisiä ja toivotimme ihmiset tervetulleeksi illan keikalle. Hengailimme vielä kaupalla hetken ja valikoimme itsellemme keikkapalkkiot kaupan valikoimista. Oma valintani päätyi Sami Lopakan esikoisromaaniin Marras, jonka olen halunnut lukea jo pitkään (luin keikanjälkeisellä viikolla suurella nautinnolla, erinomainen teos).

Eskoilta seuraavaa etappia kohti. Kirjan yhteisörahoituskampanjassa yhtenä pakettina mukana oli Niinivaaran kävelykierros, jonka ostamalla sai tuettua kirjan tekoa. Paketin hankki kuusi ihmistä, joiden kanssa kävelimme läpi Niinivaaralla yhtyeen historian kannalta keskeisiä paikkoja. Ilma oli viileä, mutta tunnelma lämmin. Kerroimme tarinoita ja soitimme muutamia lauluja. Kierros huipentui luonnollisestikin vesitornin kattotasanteelle.

10v_katto.jpg
Kävelykierroksen viimeinen etappi. (Kuva: Elina Pesonen)

Kierroksen päättyessä kello oli noin puoli kahdeksan. Suuntasimme kumpikin äitiemme luo torkkumaan, sovimme näkevämme keikkapaikalla reilua tuntia ennen keikkaa. Turha sanoa, ettei torkkumisesta tullut mitään, vaikka päivä oli ollut pitkä. Päässä pyöri sata asiaa keikkaan liittyen, eikä rauhoittuminen onnistunut mitenkään. Jännitti sietämättömän paljon. Pakkasin repun ja lähdin Kerubille auttamaan paita- ja levykioskin pystytyksessä.

Kerubilla tuli vastaan hirveä määrä tuttuja. Salissa oli meneillään Suomi-Sveitsi -jääkiekkopeli, jonka jälkeen keikkamme alkaisi. Hermostunutta hengailua, lyhyitä keskusteluja ja paitakioskin säätämistä. Puoli yhdeltätoista suuntasin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Keikan aloitusaika venyi sovitusta, sillä Suomen peli meni ensin jatkoajalle ja sitten voittolaukauskilpailuun. Viivästys sopi itselle erityisen hyvin, ehti vähän rauhoittua. Fiiliksiä nosti ennen keikkaa melkoisesti kuuntelijaltamme juuri ennen keikkaa saamamme lahja: Action Man -figuureista tuunatut Klaus- ja Wilhelm-nuket! Järjettömän hieno lahja! Olimme vaikuttuneita siitä, kuinka pikkutarkasti nuket oli toteutettu, pienimmätkin yksityiskohdat olivat tarkasti kohdallaan: muun muassa SHS-10 -soittimeni salamakuvioitu hihna! Uskomatonta vaivannäköä, olimme todella otettuja. Kiitos!

10v_ukot.PNG
Klaus ja Wilhelm takahuoneen pöydällä.

Lopulta lätkäpeli loppui, salia tyhjennettiin penkeistä ja otettiin yleisö sisälle. Odottelimme lavan sivustalla lähtölupaa. Kävin vessassa noin kerran minuutissa, elimistö hakkasi ylikierroksilla, jännitti ja hermostutti aivan hulluna. Lopulta merkki keikan avaukseen tuli ja keikanavausvideo lähti pyörimään isolla screenillä. Pystyimme seuraamaan sitä lavan takana. Oli kiva kuulla yleisön kohahdukset eri kohdissa. Tunnelma nousi selvästi salin puolella. Screenin läpi yleisöä ei nähnyt, mutta äänestä päätellen väkeä oli paikalla.

10v_kuvaesitys.jpg
Kuvaesitysvideon alku eturivistä kuvattuna. (Kuva: Elina Pesonen)

Lopulta video päättyi loppukuvaan, jossa Klaus oli kuvassa selin yleisöön. Olimme jo etukäteen suunnitelleet, että hän menee samaan asentoon lavalle screenin avautuessa. Huutomyrsky oli valtava, kun valkokangas lähti kelautumaan ylös ja junankuulutusintro pärähti soimaan. Astelin Klausin ohi lavalle. Ihmisten määrä löi ällikällä, sali oli täynnä ja kaikki pitivät järkyttävää meteliä. Kädet tärisivät.

Intro päättyi, iskin keikan avaavan Ukkosmaineeseen-biisin ensimmäisen soinnun. Klaus aloitti ensimmäiset rivit: ”Salamasiskot, salamaveljet”. Yleisö lauloi mukana. Kylmät väreet kulkivat läpi kehon. Iskin kompin käyntiin. Introriffi meni miten sattui, kädet eivät ottaneet vastaan normaaleja käskyjä, kehon läpi kulki valtava energiavirta. Ensimmäiseen kertosäkeeseen tullessa alkoi päästä tilanteen tasalle: nyt oli käsillä juhlahetki, päätin nauttia joka hetkestä.

Juhlaa se todella oli, meitä molempia hymyilytti leveästi koko ajan. Ihmisistä hyökyvä positiivinen energia oli järjettömän voimakas. Meitä oli todella kaivattu. Paita oli likomärkä jo muutaman biisin jälkeen, heitin puvuntakin lavan taakse.

10v_kerubi4.jpg
Tykkäystä ilmoilla. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Kaikki sujui kuin unelma siihen asti, kun vuorossa oli viides biisi Yli mutakuoppien. Tapanani on ollut laulaa biisin toinen säkeistö. Niin tein nytkin, Klaus ojensi mikrofonin. Veuhkuissani hyppäsin lavalta laulamaan lattian tasolle mellakka-aidan ja lavan väliin jäävälle alueelle. Hypätessäni tunsin liukastuvani johonkin lattialla olleeseen. Tunsin kuinka oikea nilkka taittui ja yhtäkkinen terävä kipu iski jalkaan.

Nousin vaivalloisesti takaisin lavalle samalla säkeistöä laulaen. Jatkoin koko ajan laulamista, mutta päässä liikkui kamala pelko: oliko jalka murtunut? Mieleen tunki väkisin näky keväästä 2011, kun Klausin polvi murtui keikalla ja jouduimme lopettamaan soittamisen. Pitäisikö keikka lopettaa nyt? Juuri nyt, kun yleisö on täysin pikkusormen ympärillä ja kaikki silkkaa juhlaa? Biisi meni loppuun automaattiohjauksella, mietin hermostuksissani että mitä pitäisi tehdä.

Seuraavana biisinä oli onneksi suoraan edellisestä jatkuva Mansikkakausi, joka alkaa taputussäestyksellä. Annoin yleisölle rytmin taputettavaksi ja kyyristyin tutkimaan nilkkaani. Se oli turvoksissa, mutta ei mitenkään muodottomana. Kokeilin varovasti varata painoa jalalle. Sattui, mutta jalka kuitenkin tuntui kantavan. Päättelin nopeasti, että murtunut se ei voi olla, sillä silloin kipu olisi sietämätön. Kaadoin nilkan päälle kylmää vettä pullosta ja jatkoin soittamista.

Päätin soittamisen aikana yrittää varoa jalkaa, etten vahingossa riko sitä enempää. Jo saman biisin lopussa olin unohtanut päätökseni ja hypin tasajalkaa. Adrenaliini on ihmeellinen aine. Aiemminkin keikoilla on huomannut, ettei esiintyessä juurikaan tunne kipua. Jalka tuntui kyllä erilaiselta, mutta kipu oli mietoa verrattuna niihin tuntemuksiin mitä yleisöstä sai.

Seitsemännessä biisissä toivotimme lavalle ensimmäisen erikoisvieraamme, Heikin. Soitimme hänen kanssaan harvemmin livenä kuullun Ilosaaren nurmikolla -biisin, jonka levyversiossakin Heikki soittaa sähkökitaraa. Biisi oli kaunis suvantokohta vauhdikkaaseen alkuun nähden.

Ilosaaren jälkeen lavalle liittyi Miihkali Casio DG-20 -synakitaransa kanssa. Esitimme nelistään Pallosalama-levyn nimikkobiisin. Heikin ja Miihkalin lavahengailu nauratti kovasti, miehet vaihtoivat kitaralickejä biisin aikana puolin ja toisin keskinäisten virnuilujen kera. Yleisö lauloi kertosäkeen ”Aaa-aa”-osuudet mukana lujaa.

Pallosalaman jälkeen yleisö aplodeerasi Heikille ja jäimme Miihkalin kanssa kolmisin lavalle esittämään Hiustesi tuoksu -biisin, jonka levyversiossa Miihkali puolestaan esiintyy. Hauskaa oli soittaa soolokamppailu pitkästä aikaa livenä (viimeksi Miihkali vieraili keikalla samassa biisissä juuri Salamasiskot, salamaveljet -levyn ilmestymisen jälkeen).

Varsinainen keikka päättyi Action Man -coveriin, jonka päätyttyä jäimme makaamaan lavalle ja kuuntelimme kuinka yleisö hakkasi lattiaa ja huusi nimeämme. Hymyilytti. Klausin yleisönhuudatuksen jälkeen esitimme Ekan kerran ja sen jälkeen 80200:n. Jälkimmäiseen oli sisällytetty viimeinen vierailijayllätys. Kesken toisen säkeistön biisin levyversiossakin laulava Marja Tahvanainen asteli juontamatta lavalle. Joensuulaisyleisö tunnisti tietenkin Stellasta tutun laulajan heti ja antoi spontaanit aplodit kesken biisin. Biisin jälkeen astelimme lavan taakse vetämään henkeä ja kiittelemään Marjan.

10v_kerubi3.jpg
Marja vierailemassa 80200-biisissä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin ja aloitimme encoret En voi unohtaa sua -kappaleella. Sitä seurasi Nöpönenä, jonka aikana astelimme yleisön joukkoon. Biisin loppulaulu oli hieno: jaoimme yleisön kahtia ja laitoimme omat puolemme laulamaan keskenään kilpaa. Minun puoleni voitti, hyvä meidän puoli!

Nöpönenän jälkeen vielä Pyyhe kenttään…not! sekä Joensuuhun sopivasti Katuvalojen välke. Niiden jälkeen vaikutti vahvasti siltä, että yleisö tahtoi vielä lisää. Meillä oli varattuna ylimääräiseksi vielä kaksi biisiä. Päätimme, ettemme turhaan poistu lavalta kun tilanne on niin selvä molemmille osapuolille. ”Jaksatteko te vielä?” -kysymykseen vastauksena oli valtava huutomyrsky.

10v_kerubi2.jpg
Kaverikuva yleisön kanssa. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -kaksikon, jotka oli suunniteltu viimeisiksi biiseiksi. Tuntui kuitenkin siltä, että tilaisuus vaati vielä jonkun loppuhartauden, joten esitimme spontaanilla idealla biisikaksikon perään vielä Pielisjoen. Biisin viimeisen äänen soittaessani ajattelin, että tässä se nyt oli. Yksi kaikkien aikojen illoista. Ikinä.

Olimme jo takahuoneeseen johtavan käytävän ovella, mutta kuulimme sinnekin asti yleisön vaativan vieläkin lisää. Olimme soittaneet yli kaksi tuntia, mutta meteli ei loppunut millään. Tuntui väärältä jättää yleisö keskenään, joten astelimme takaisin lavalle yleisön hurratessa. Ei ollut mitään hajua siitä, mitä voisi vielä soittaa.

Idea tuli nopeasti. Lavan sivulla oli akustinen kitara levykauppakeikan jäljiltä. Nappasin sen kouraani, astelimme yleisön joukkoon ja pyysimme kaikkia hiljentymään. Viimeisenä biisinä soitimme yleisön keskellä pitkään soittamatta olleen Suudelmia Suvikadulla -kappaleen. Yleisö lauloi biisin mukana alusta loppuun. Järkyttävän kaunista.

10v_kerubi1.jpg
Viimeinen encore yleisön keskellä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Biisin päätyttyä astelimme takaisin lavalle, kumarsimme syvään ja poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen. Juuri päättynyt keikka oli ollut yksi parhaistamme ikinä.

Keikanjälkeisistä tapahtumista ei ole paljoa kerrottavaa, loppuyö meni onnellisessa, väsymyksen tuomassa raukeudessa. Skoolasimme takahuoneessa lähipiirin kanssa kymmenvuotislahjaksi saadut kuohuviinit ja lyhyen hengähtämisen jälkeen menimme moikkailemaan paikalle vielä jääneitä ihmisiä paitatiskille. Kiitos ihmiset, Kerubin keikan antamilla energioilla jaksaa pitkään!

10v_kuohari.JPG
Kymmenvuotiskortti ja lahjakuohuviini.

Torstai 22.5.
Henry’s Pub

Jäin Kerubin keikan jälkeen useammaksi päiväksi Joensuuhun, sillä viikonloppuna kaupungissa oli ystäväpariskunnan häät ja kalenterissa ainoastaan kourallinen hommia, jotka pystyi hoitamaan mainiosti etätyönä. Lauantaina alkoivat lämpimät kelit, joten Ilosaaressa kelpasi pitää piknikkejä.

Kävin myös näyttämässä jalkaani lääkärille, joka diagnosoi nilkassa nivelsiteiden revähdyksen. Kerroin lääkärille, että vamma syntyi hypätessäni keikalla lavalta. ”Tämähän on sitten työtapaturma, minä kirjoitan sinulle sairaslomaa”, ilmoitti lääkäri. Totesin, että ei näin vähäisten perusteiden takia jätetä keikkoja soittamatta, kun jalka kuitenkin kestää varovaista painon varaamista. Lääkäri huokaisi syvään. ”Siinä tapauksessa ammatillinen neuvoni on, ettet enää jatkossa hypi lavoilta.” Lupasin yrittää parhaani.

Lähdin Helsinkiä kohti keikkapäivänä, pääsin Eläimen kosketinsoittaja Jannen kyydissä. Matka oli pitkä mutta lystikäs. Koska jouduin kipeän jalan takia liikkumaan kyynärsauvan kanssa, päätti Janne kyyditä minut Henry’s Pubin etuovelle eli keskelle Kampin Narinkkatoria. Ennakkoluulotonta toimintaa! Ehdin paikalle hyvissä ajoin, olimme sopineet nauttivamme paikan tarjoaman bändiruokailun ennen seitsemäksi sovittua soundcheckiä.

Ateriavaihtoehdot koostuivat erilaisista friteerattuja kanansiipiä sisältäneistä annoksista. Kysäisin kasvisvaihtoehdon perään. ”On meillä sellainen kasvislautanen, siinä on erilaisia dipattavia kasviksia”, vastasi ystävällinen tarjoilija. Aiemminkin lihapainotteisten ravintoloiden kasvisruokia syöneenä ennakoin tilannetta ja kysäisin voisiko annokseen saada lisäksi ranskalaiset perunat. Pienen selvittelyn jälkeen ne luvattiin kylkiäisiksi.

Olin syönyt matkalla pari karjalanpiirakkaa, koska perillä oli tiedossa lämmin ateria. Pian pöytään tuotiinkin herkullista kasvisruokaa: ranskalaisten perunoiden lisäksi lautanen, jossa oli porkkana- ja selleritikkuja sekä dippikastiketta. Nam! Annoksen surkuhupaisuus nauratti niin paljon, etten osannut suuttua.

10v_ruoka.JPG
Ravitseva ja täyttävä bändiruoka.

Ravitsevan aterian jälkeen soundcheck. Poikkeuksellisesti meillä oli puikoissa tuttu miksaaja, Pielisjoki- ja Niinivaara Express -levyjen äänittämisessä mukana ollut Pekka, joka työskentelee tänä keväänä myös Michael Monroen keikkamiksaajana. Pekan johdolla check oli nopeasti hoidettu. Miihkali oli jälleen vierailijana, katsoimme lyhyesti läpi esitettävinä biiseinä olevat Pallosalaman sekä Hiustesi tuoksun. Checkin jälkeen suuntasimme Miihkalin, Pekan ja paikalle myös saapuneen valokuvaaja Tomi Palsan kanssa Ilvekseen katsomaan Suomen peliä. Sekä syömään lisää, sillä Henkan tarjoama ateria jätti kieltämättä pienen näläntunteen.

Suomen voitokkaasti päättyneen Kanada-ottelun jälkeen takaisin Henkkaan. Keikkaan oli aika kolmisen varttia. Oma olo oli vähän holtiton, koko päivä oli mennyt matkustaessa, eikä missään vaiheessa ollut ehtinyt asettua pitkäkseen hetkeksi. Pieni katko olisi keikkahommissa aina hyväksi, mutta koska Henkassa ei ole varsinaista takahuonetta vaan ainoastaan pieni lavantakainen varastokoppi, ei sellaiseen ollut mahdollisuutta.

Keikkavaatteet päälle, biisilista kasaan, äänenavausta ja yhtäkkiä keikka olikin jo viiden minuutin päässä. Tajusin että ennen keikkaa on pakko käydä vessassa. Lähdin etenemään vessaa kohti niin nopeasti kuin kipeällä jalallani pääsin.

Olin saanut aiemmin päivällä jalkani takia poikkeusluvan käyttää narikan taakse jäävää inva-wc:tä, jonne suunnistin nytkin nopein askelin. Vessan ovelle ehdittyäni takaani ilmestyi portsari, joka tarttui käteeni napakasti. ”Minne vittuun sä luulet olevas menossa?” Selitin mahdollisimman rauhallisesti ja asiallisesti, että keikkamme alkaa viiden minuutin päästä, pitäisi käydä vessassa ja etten kipeällä jalalla viitsisi lähteä klenkkaamaan pitkiä portaita alas. Portsari aloitti läksytyksen: ”Ei tää hei vittu toimi niin että täällä kuljeskellaan ilmoittamatta, en mä voi tietää miks kukakin täällä liikkuu”. Toinen portsari ilmestyi vessasta ja liittyi läksytyskuoroon: ”Ei vittu mitään käytöstapoja jengillä”. ”Sitä paitsi mun pitää päästä käymään tuolla vessassa kans”, jatkoi ensimmäinen portsari.

Päässä kilahti. Ärähdin ensimmäiselle portsarille, että ”Mene sitten saatana sinne vessaan niin minä kiipeän nuo portaat alas, sinulla tässä varmaan onkin enemmän kiire”. Portaita kohti kävellessäni mies tarttui uudelleen käteeni ja huusi ”mene nyt sitten sinne, vitun pönttö!” Ärsytti. Oli muuten sama portsari, joka esiintyy Salamaponin selässä -kirjan sivulla 168. Tavallaan sitä ajattelisi, että bändejä voisi kohdella ystävällisemminkin. Menin vessaan, hoidin asiani, huuhdoin kasvoja pitkään kylmällä vedellä ja yritin saada pulssia tasautumaan. Pyyhin kasvoni käsipyyhkeisiin ja klenkkasin takaisin lavan taakse.

Lavan takana tilitin turhautumistani Klausille ja klubi-isäntä Wallu Valpiolle, joka oli asemissa valmiina juontamaan meidät lavalle. Valpio sai tästä kimmokkeen aloittaa tarinan, joka ei liittynyt alkuperäiseen aiheeseeni mitenkään. Keskeytin päättymättömältä vaikuttaneen monologin mahdollisimman ystävällisesti huomauttamalla, että keikan piti alkaa jo muutama minuutti sitten. Klubi-isäntä havahtui tarinastaan ja asteli lavalle juontamaan meidät sisään.

Ärsytys, väsymys ja kaikki negatiivinen huuhtoutui kehosta saman tien, kun nousimme lavalle. Paikka oli tupaten täynnä ja yleisöstä lähtevä huutomyrsky valtava. Aloitimme keikan Ukkosmaineeseen-biisillä. Yleisö hyppi, tanssi ja lauloi mukana. Tunnelma oli alusta alkaen loistava ja lämmin huolimatta haastavista olosuhteista. Lava oli melko pieni, joten Klaus ei mahtunut liikkumaan normaalisti. Hän toki ratkoi ongelmaa luovasti esiintymällä välillä muun muassa baarin pöydillä seisten.

10v_henkka2.jpg
Henkan lavalla. (Kuva: Tomi Palsa)

Oma liikehdintäni oli jalan takia minimaalista. Huomasin koko ajan nojaavani terveeseen vasempaan jalkaan, mikä aiheutti sen että vasen jalka tuppasi välillä puutumaan. Soitto kuitenkin sujui mainiosti ja yleisö eli täysillä keikan mukana. Samoin klubi-isäntä Valpio, joka käväisi pariin otteeseen matalalla lavalla spiikkaamassa omiaan. Ohjasimme hänet hellästi hymyillen alas lavalta. Toisaalta Wallu pelasti keikan aikana kaatumaisillaan olleen vesilasin pedaalilautani vierestä, eli hän oli myös tarvittaessa mies paikallaan.

Puolivälissä settiä kutsuimme jälleen Miihkalin lavalle. Molemmat biisit menivät mainiosti, Hiustesi tuoksun soolokamppailu oli ehkä jopa hivenen ytimekkäämpi kuin Joensuun keikalla. Myös Pallosalama kulki hyvin.

10v_henkka1.jpg
Miihkali vierailemassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Loppukeikasta lavalla vieraili myös Henna Helasvuo, joka soittaa myöskin Klausin Pihka ja myrsky -yhtyeessä. Henna on laulanut Pallosalama-levyllämme taustoja pariin biisiin, joista toisen (Niin sen pitikin mennä) hän kävi nyt esittämässä kanssamme.

Viimeisenä biisinä jälleen Action Man, jonka jälkeen lavalle makaamaan. Klaus imitoi hauskasti yleisönhuudatusspiikissään karheaäänistä klubi-isäntäämme, repeilin nauruun lattialla.

Soitimme lopulta yleisölle kahdet encoret, yhteensä parinkymmenen biisin mittaiseksi venähti Helsingin keikkakin. Lopuksi kumarsimme yleisölle syvään. Hieno meininki, kiitos kaikille paikalla olleille!

Keikan jälkeen kamat kasaan, kuivat vaatteet päälle ja hetki hengailua paitatiskillä ihmisten kanssa. Kävin hauskan keskustelun erään meihin juuri tutustuneen kuuntelijan kanssa. ”Te varmaan menette sitten tästä hotelliin”, hän totesi. Naurahdin ja kerroin lempeästi, että suomalaisen marginaalimuusikon arki on vähemmän ruusuista. Yösijaksi oli luvassa nimittäin - kuten niin monta kertaa aiemminkin - Klausin sohva. Toisaalta Klaus on juuri vastikään hankkinut uuden sohvan, jossa on aiempaa mukavampi nukkua, joten en valita.

Lauantai 31.5.
Telakka, Tampere

Viikon lepotauko keikoista antoi jalalle aikaa parantua, ja Tampereelle saatoinkin lähteä ilman kyynärsauvaa. Ystävämme Kari oli lupautunut mukaan reissuun kuskiksi ja paitamyyjäksi, ja sehän oli tietysti meille mieluisaa. Mukaan lähti Henkan keikallakin vieraillut Henna Helasvuo, jonka kanssa oli aikomuksena esittää myös Tampereella pari yhteisnumeroa.

Matka meni rattoisasti ilman pysähdyksiä ja saavuimme Tampereelle puolisen tuntia etuajassa. Olimme laskeneet aikataulumme siten, että ehdimme syödä rauhassa ennen kahdeksaksi sovittua soundcheckiä.

Telakan falafel-burger oli jälleen kerran herkullinen. Jälkiruoaksi jäätelöpuikko ja kaksi kuppia kahvia, niiden jälkeen oli hyvä käydä soundcheckin pariin. Check meni ongelmitta, katsoimme sen yhteydessä Hennan kanssa soitettavat biisit checkissä läpi.

Checkin jälkeen aikaa keikan alkamiseen oli reilu pari tuntia. Ei tuntunut järkevältä lähteä hortoilemaan mihinkään, joten otin kupillisen teetä ja istuin alas. Odotteluaika meni lupsakasti jutellessa paikan päälle saapuneiden Tampereen kavereiden kanssa. Samalla kauppasin muutamat kirjat.

Reilu puolisen tuntia ennen keikkaa yläkerran takahuoneeseen valmistautumaan ja vaihtamaan keikkavaatteet päälle. Teimme biisilistan, joka noudatteli aika pitkälti viime keikoilla soitettua. Erikoisbonuksena oli Titanicin keulassa, jota ei ole soitettu vähään aikaan keikoilla.

Jännitys hiipi taas kehoon juuri ennen keikkaa, vessassa piti ravata minuutin välein. Miksaaja tuli varmistamaan vähän ennen yhtätoista olemmeko jo valmiita. Varmistuksen saatuaan hän meni alakertaan laittamaan intronauhan pyörimään. Kuuntelimme yläkerran välitasanteella, kuinka salista kuului iso kohahdus intron soidessa. Nopea halaus ja lavalle.

Ihmiset ottivat meidät vastaan kovaäänisesti lavalle astellessamme. Vilkaisin saliin ja totesin silmämääräisesti, ettei Telakka ole meidän keikoillamme ole koskaan ollut näin täynnä.

Keikka oli silkkaa hurmosta Ukkosmaineeseen-avausbiisistä lähtien. Yleisö oli jotenkin poikkeuksellisen innoissaan, porukkaa ei tosiaankaan tarvinnut erikseen taistella mukaan.

Keikan puolivälissä Hennan kanssa esitetyt biisit (Titanicin keulassa ja Niin sen pitikin mennä) olivat kiva suvantokohta nopeampien biisien keskellä ja niiden jälkeen oli taas hyvä iskeä koneeseen lisää kierroksia Hälytys!-biisin tahtiin.

Varsinainen keikka päättyi jälleen Action Man -coveriin, jonka jälkeen kaaduimme lavalle kuuntelemaan yleisön encoreja vaativaa mylvintää.

10v_tre.jpg
Kaikkensa antaneet. (Kuva: Tomi Palsa)

Encoreiksi tarjoilimme 80200:n, Nöpönenän ja päälle vielä Pyyhe kenttään…not! -biisin, jonka jälkeen poistuimme takahuonetta kohti. Yleisö vaati kuitenkin lisää. Palasimme lavalle esittämään kevään keikoilla viimeiseksi encoreksi vakiintuneen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykin, joka ylsi häiriintyneessä riehakkuudessaan ja improvisaatiossaan jälleen mahtaviin sfääreihin. Biisin alun hämyilyssä joku yleisöstä huusi ”Ette te oo mikkään progebändi, jospa vaan soittasitte”. ”Myö ollaan just sellainen bändi kuin halutaan etkä sie sitä määrää”, vastasi Klaus ja sai yleisöltä raikuvat aplodit.

Yläkerran tytölle -biisin jälkeen poistuimme lavalta. Tarkoitus oli oikeastikin lopettaa keikka siihen, mutta yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin lavalla ja hetken keskusteltuamme päätimme tehdä yllätysratkaisun ja soittaa Pielisjoen täysakustisesti. Laskeuduimme lavalta yleisön keskelle ja kehotimme ihmisiä olemaan hiljaa. Riehakkuudestaan huolimatta ihmiset tottelivat ja salin keskelle laskeutui upean harras tunnelma. Ihmiset lauloivat mukana pehmeästi kuin kesäsade. Kylmät väreet menivät.

Pielisjoen jälkeen takahuoneeseen kuivaamaan enimmät hiet. Totesimme yksimielisesti keikan loistavaksi ja laskeuduimme alakertaan juttelemaan ihmisten kanssa levy- ja paitakioskille.

Puolisentoista tuntia keikan päätyttyä kaikki kamat olivat kasassa ja kotimatka saattoi alkaa: olimme sopineet jo aiemmin, että Kari ajaa meidät yötä myöten takaisin Helsinkiin, jonne Klausin piti päästä seuraavaksi päiväksi. Saimme Telakalta mukaamme matkaeväiksi täytettyjä sämpylöitä ja kassillisen olutta.

Aamuneljältä katselin moottoritiellä sadepisaroita tuulilasissa, mietin muutama tunti sitten päättynyttä keikkaa ja tunsin suurta ylpeyttä bändistämme.

Lauantai 7.6.
Vastavirtarock, Kokemäki

Viikko Telakan keikan jälkeen vuorossa oli festivaalikauden avaus. Mukaamme ilmoittautui jälleen vapaaehtoinen kuski ja paitamyyjä, tällä kertaa ystävämme Turkka. Vuorossa olisi jälleen paluu Helsinkiin yötä myöten, joten kuskiapu oli mieluisaa: keikan soittamisen jälkeisessä raukeudessa ei ole hirvittävän turvallista ajaa aamuöiseen aikaan pitkiä matkoja.

Lähdimme matkaan sovittujen aikataulujen mukaan. Pidimme paussin Karkkilassa, ostin itselleni huoltoasemalta uudet aurinkolasit. Klaus sanoi, että näytän niissä hevibändin basistilta, Turkka puolestaan arvioi lasien muuttavan habitustani jameshetfieldmäiseen suuntaan. Molemmat kommentit otin kehuina.

Forssasta nappasimme kyytiin Tomi Palsan, hovikuvaajamme, joka on kuluneen vuoden aikana ehtinyt taltioida keikkojamme jo Tampereella (kahdesti) sekä Helsingissä.

Olimme laskeneet aikataulumme siten, että olemme perillä reilua tuntia ennen keikkaa. Kiirettä ei ollut, sillä festivaaliolosuhteissa soundcheckit hoidetaan vain nopeina linjatsekkauksina juuri ennen keikkaa.

Perillä ilmeni kuitenkin, että meitä ennen esiintyvä Asa bändeineen oli myöhässä, he olivat olleet soittamassa ystävänsä häissä ja viivähdys oli ilmeisesti hieman venynyt. Lopulta bändi saapui paikalle vajaat puoli tuntia keikkansa alkamisen jälkeen. Lavalle kamat saatuaan bändi aloitti soittoaikansa noin varttia ennen sitä, kun meidän soittoaikamme olisi pitänyt alkaa.

Odotteluaika meni lämmitellessä (ilma oli hieman viileä), kuumaa juodessa ja paitakioskia pystytellessä. Kun Asan keikkaa oli edennyt reilu puolisen tuntia (soittoajat olivat kolme varttia), suuntasimme lavan taakse vaihtamaan vaatteita.

Asa porukoineen kuitenkin venytti keikkaansa. Meidän sovitusta aloitusajastamme oli vierähtänyt lähes tunti, kello oli jo reilusti yli puolenyön. Lopulta järjestäjä huusi lavan vieressä bändiä lopettamaan, mutta yhtye tinki kuitenkin vielä yhden biisin. Odottelin lavan vieressä kamoineni valmiina suorittamaan pikaisen roudauksen ja kamojen pystyttämisen. Asa asteli lavalta ja tuli halaamaan, pahoitteli venynyttä keikkaa.

Astelin lavalle pystyttämään kamoja. Asan keikka oli loppunut vähän kuin seinään, joten yleisö vaati vielä lisää. Oli melkoisen tukala fiilis pystyttää kamoja, kun yleisö vaatii edellistä bändiä lavalle. Eturivissä ollut tyttö katsoi kamojen pystyttämistäni ja huusi ”Mee vittuun joulupukki, ei kukaan halua kuunnella sun soittoa!”

Palasin lavan taakse ja kävin pyytämässä Asalta, josko tämä voisi käydä selventämässä tilanteen yleisölle: me emme olleet vieneet heidän soittoaikaansa vaan toisinpäin. Artisti suostui mukisematta ja kävi paiskaamassa kättä eturivin kanssa samalla kun laittelin kamojani.

Yritin toimia mahdollisimman rivakasti, sillä tiesin aikataulujen olevan myöhässä jo valmiiksi. Keikka pääsisi alkamaan heti, kun olen pystyttänyt kamani.

Kosketinsoitinständiä kasatessani ihmettelin oudosti taittunutta niveltä. Tutkin asiaa tarkemmin ja osa kosketinsoitintelineestä repesi irti. Vuoden 2007 alusta asti käytössäni ollut metallinen teline tuli tiensä päähän. Tietenkin se tapahtui hetkellä, kun oli muutenkin pieni kiire päällä. Lavalla mikkejä pystyttänyt miksaajakin tuli ihmettelemään tapahtunutta: ”eihän tuollaiset mene rikki”. Niin minäkin olin luullut.

Nopeaa tilanteenratkaisua kehiin kiireestä huolimatta. Otin käyttööni puisen pöydän, joka oli ollut dj:n käytössä ja asetin toisen kosketinsoittimen sen päälle. Laitoin sen taakse alumiinisen keikkasalkkuni (jossa säilytän piuhoja, varapattereita ynnä muuta) ja nostin sen päälle toisen kosketinsoittimen, jotta saisin sen vähän korkeammalle. Asetelma ei ollut kovinkaan tukeva, mutta hienosteluun ei ollut aikaa.

Aloin kytkeä piuhoja. Kaksi nuorta tyttöä kävi kysymässä lavan edessä jotain mistä en saanut selvää. Kun menin lähemmäs, ilmeni että he pyysivät jatkojohtoa käyttöönsä, jotta voisivat ladata puhelimiaan. Valittelin, että jatkojohto on kyllä valitettavasti kosketinsoittimiani varten. Tytöt poistuivat tuhahdellen. Olin selvästi juuri hankkinut itselleni Kokemäellä kusipään maineen.

Piuhat kiinni ja nopea linjatsekki. Keikka pääsi alkamaan telineen rikkoutumisen aiheuttamasta viivytyksestä huolimatta jo noin vartti Asan keikan jälkeen. Päätimme ottaa energisen aloituksen keikalle, jossa paikalla olevasta yleisöstä suurin osa ei tuntenut meitä: avausbiisiksi nostettiin 80200.

Poikkeavista kosketinsoittimien asennoista johtuen piti skarpata alussa tavallista enemmän, mutta lopulta tunnelma alkoi löytyä.

10v_kokemaki2.jpg
Tee-se-itse-kosketinsoitinteline. (Kuva: Tomi Palsa)

Kevään huikeilla kymmenvuotiskeikoilla oli jo ehtinyt osin tottua siihen, että yleisö on lähtökohtaisesti näpeissä. Nyt porukkaa piti taistella tavallista enemmän mukaan. Hiljalleen saimme energiamme kohtaamaan huolimatta myöhäisestä ajankohdasta ja kylmähköstä kesäyöstä. Lavan eteen muodostui tanssirinkejä. Mukana mahtui toki myös perusfestarihuutelijoita: minun puolellani oli koko keikan ajan kaksi miekkosta, jotka huusivat joka biisin välissä (välillä myös biisien aikana): ”We want more”. Klausin puolella puolestaan oli mies, joka huusi joka biisin välissä ”Soittakaa Paranoid!” Huumori on hankala laji.

Keikka oli joka tapauksessa mainio. Huomattavasti punk-henkisempi kuin toukokuussa soitetut keikat, mutta kaikilla osapuolilla tuntui olevan hauskaa.

10v_kokemaki1.jpg
Solistia hymyilyttää. (Kuva: Tomi Palsa)

Keikan loppupuolella Murphyn laki ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen” toteutui vielä kerran. Otin Yamaha SHS-10 -keytarini kaulaan Hiustesi tuoksu -biisin alussa, mutta totesin ettei soittimesta kuulunut ääntäkään. Checkissä soitin oli toiminut. Tsekkasin nopeasti, että langaton on päällä ja että soittimessa on oikea mode valittuna. Ei muutosta. Tajusin, että patterit olivat loppuneet. Jätin soittimen nurkkaan ja paikkasin synaosuudet lead-kiipparillani.

Biisien välissä yritin kaivaa toisen kosketinsoittimen alta olevasta salkustani varaparistoja, jotta pääsisimme esittämään SHS-10:n säestyksellä myöhemmin setissä olevan Nöpönenän. Vaivalloisen kaivelemisen jälkeen onnistuin löytämään riittävät paristot, jotka olivat paketissaan. Yritin availla paristopakettia biisien välissä, mutta keikka-adrenaliineissa toimenpide ei kerta kaikkiaan onnistunut. Onneksi bändimme on joustava ja laitoimme settiä uusiksi lennosta.

Varsinaisen setin päätyttyä yleisö vaati iloksemme lisää: olimme voittaneet heidät puolellemme! Lavalle esittämään vielä Eka kerta ja Katuvalojen välke, joiden jälkeen kumarsimme yleisölle hyvästiksi.

Kaikki olivat yhtä suurta hymyä keikan päätyttyä ja levykioskilla kävi kuhina. Itse olin kaikista yllättävistä vastoinkäymisistä vielä hieman pökerryksissä, mutta iloitsin siitä että selvisimme niistä huolimatta voittajina. Keikkajärjestäjä yllätti vielä iloisesti kohteliaalla toiminnalla antamalla ruokarahaa paluumatkalle: olimme sopineet, että saamme ruokaa läheisestä ravintolasta keikan jälkeen, mutta Asan keikan venymisen takia paikka oli ehtinyt jo mennä kiinni lopetettuamme.

Asa puolestaan oli hyvitellyt keikan venymistä eri tavoin, sillä löysin soittimia kasatessani kosketinsoitinlaukustani Leijonaa mä metsästän -printillä varustetun t-paidan. Kamat pakattuani totesin, että paluumatkan roudauksesta tulisi hieman kevyempi, sillä rikkinäinen kosketinsoitintelineeni oli tullut tiensä päähän ja jäisi viimeiseen leposijaansa Kokemäelle. Klausin ehdotuksesta pidimme vielä telineelleni lyhyen hiljaisen hetken ennen kuin aloitimme paluumatkan.

Aamuöinen paluumatka sujui mukavissa tunnelmissa Klausin, Tomin ja Turkan kanssa. Matkan kohokohta osui Forssan Autokeitaalle, jossa törmäsimme aamuneljältä Hesburgerin jonossa Jorma Kääriäiseen ja Tomi ikuisti meidät yhteiskuvaan. Kääriäinen kertoi itsekin olevansa tulossa keikalta ja toivotti yhtyeellemme hyvää jatkoa - mukava mies ja hieno päätös keikkareissulle!

-Wilhelm

10v_jorma.jpg
Yöllinen kohtaaminen Forssassa. (Kuva: Tomi Palsa)